AND I DON'T KNOW WHERE I'M GOING

Olen pieni ihminen

enkä sille mitään voi,

parhaat hetket juoksee nopeaan.

Maailma kulkee radallaan

se vähät välittää, 

mutta eikö voitais hidastaa?

Aika on niin julma,

se matelee

juuri silloin kun se saisi kiiruhtaa.

Nyt kun olet siinä

aika suinpäin ryntäilee.

Kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää,

kun maailma lainaa kaikkein kauneintaan?

Kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää,

 kun maailma antaa kaikkein parastaan?

Kirjoittelen tätä täysin nyt fiilispohjalta, mulla ei siis ole mitään aihetta tai suunnitelmaa. Tää kaikki tulee täysin spontaanisti, näpyttelen vaan niitä sanoja mitä mieli käskee näpytellä. Voin sanoa että syvällistä purkautumista luvassa.

Mun mieliala tän vaihdon suhteen heittelee kyllä voltteja eteen, taakse ja sivulle, en oikeen osaa ottaa itsekään siitä selvää. Viikko sitten itkin ilosta, nyt taas en oikeen osaa sanoa juuta enkä jaata. Joo, tottakai olen innoissani ja tiedän että ihan hullun hieno kokemus on edessä! Mutta silti. Tätä oloa on jotenkin tosi hankalaa pukea sanoiksi. Ehkä sekava, hämmentynyt? Malttamaton? Tavallaan vähän hermostunut ja stressaantunutkin. Samalla kuitenkin onnellinen, kiitollinen ja seikkailunhaluinen. Haluan lähteä ja haluan jäädä. Asdfghjklöä.

Mä tiedän että oon lähdössä Ephrataan, nelihenkiseen lapsiperheeseen ja käyn koulua Ephrata High Schoolissa. Mutta mä en oikeesti tiedä mihin oon menossa. Tottakai oon luonut omat mielikuvani paikasta ja ihmisistä - tai ainakin alitajuntani on. Tiedän vaan, että lähden kauas pois pitkäksi aikaa. Yksin. En tiedä mitä on vastassa ja mitä jää perääni, mutta se tässä onkin juuri se viehätys. Pieni epävarmuus kaikesta, ei varmaa tietoa tulevasta. Jos olisin päättänyt jäädä kotiin, niin tietäisin että jatkaisin normisti Seinäjoen lukiossa ja treenaisin, hengailisin kavereiden kanssa ja nukahtaisin joka ilta omaan sänkyyni. Kavereilla on paljon suunnitelmia syksylle ja mä niitä kuuntelen aina hiljaa vierestä, koska mä pääsen rakentamaan omat suunnitelmani vasta elokuussa - Amerikassa. Toisaalta tää on tosi ihanaa kun ei ole mitään stressiä tulevasta, mutta toisaalta mä oon tosi järjestelmällinen ihminen ja haluan saada asiat ajoissa suunnitelluksi, joten välillä tuskastuttaa. Mutta ei se mitään, lainaan erään viisaan miehen sanoja: Kärsimys jalostaa ihmistä. :D

Viimepäivinä ihmiset on kysellyt aivan erityisen paljon tästä vaihtohommasta - myös vähän vähemmän tutut. Yleisimmät kysymykset ovat tottakai "Minne sä meet? Millanen perhe? Koska lähet? Eikö sua jännitä?" ja toteamukset "Voi vitsi miten siistiä! Sä saat ihan mielettömän kokemuksen! Ai niin pian jo lähet?!". 

Pari päivää sitten sain kuitenkin kysymyksen "Miks sä lähet?" ja ensimmäinen asia mitä sain syljettyä ulos oli "Emmätiiä". Hetken miettimisen jälkeen totesin, että se on vaan pienestä pitäen ollut mun unelma ja onhan se varmasti mahtava kokemus. Mut niinkun ihan oikeesti, miks mä lähen? Seikkailunhalu? Kokemus? Ehkä haluan tehdä kerrankin jotain tosi erilaista? Mulla ei oikeestaan ole mitään selvää syytä tai kai mulla oli vielä vuosi sitten, mutta sekin on jotenkin kadonnut. Mä vain haluan lähteä, en sen selvemmin voi sitä sanoa. Haluan nähdä maailmaa ja kokea asioita. Ja haluan myös päästä ehkä tästä rutinoituneesta suomiarjesta hetkeksi irti, täällä ei tunnu enää koskaan tapahtuvan mitään jännää tai erikoista.

Mut mitä vikaa mun arjessa on? Öööm, no ei mitään. Tai en muuttaisi mitään. Mulla on just nyt kaikki mitä mä tarvin (paitsi niken rusherunit ja ripsienpidennykset........). Oon kuullut tän niin monen vaihtarin suusta että vois sanoa tän olevan jo vähän vaihtariklisee, mutta nyt on just semmoinen olo että miks pitää lähteä just nyt kun kaikki on täydellisesti? Miksei voi lähteä sillon kun kaikki tökkii ja tekee mieli vaan karata pois? Tjaa-a. Mä kyselen paljon, mutta löydän vain vähän vastauksia.

Tää teksti kuulostaa varmaan kauhealta masistelulta lukijan korvaan. Mut ei, mä oon onnellinen! :-) Yhäkin oon sata lasissa menossa kohti jenkkilää ja uusia haasteita. Päivät vaan on viimeaikoina tuntunut vähenevän järjettömällä vauhdilla, koska oon ollut kokoajan menossa tai tulossa. Nyt kun loma vihdoin starttasi, niin musta tuntuu etten ikinä halua enää lähteä tästä kotisohvalta mihinkään. Mutta ootetaas pari päivää niin hypin varmaan seinille kun ei ole mitään ohjelmaa ja aikataulua :D

Nyt 13-14 vaihtarit on pikkuhiljaa jokainen vuorolla palailemassa kotiin. Niitä paluupostauksia on ihan kamalaa lukea, oikeesti. Toiset ovat tulossa kotiin todella vastentahtoisesti ja toiset taas ovat odottaneet jo pitkään kotiinpaluuta. Mä en vielä yhtään osaa sanoa, että kumpaan kastiin mä tuun kuulumaan. En yleensä kärsi koti-ikävästä, en oikeestaan edes tiedä miltä tuntuu kun on oikeasti kova ikävä. Varmasti tulen ikävöimään ton vuoden aikana - ja varmasti myös pääsen kasvotusten tuon oikeasti kovan ikävän kanssa. Mutta sekin kuuluu tohon vuoteen, että sen ikävän osaa käsitellä ja sen kanssa elää.

Ja niin siis takaisin noihin paluupostauksiin (huomaa että kirjoitan tätä vaan ihan lennosta, tää on kaukana selkeästä postauksesta.:D): Mua inhottaa ajatus juurikin siitä, että mä lähen nyt vuodeksi rakentamaan uutta elämää herra ties kuinka monen kilometrin päähän (EDIT: Herran lisäksi tietää nyt myös Tuuli, oli pakko tsekata: 7333km) ja sit mä vaan jätän sen? Hyi kamala. Vihaan asioiden lopettamista tai jättämistä, siks oonkin viihtynyt samoissa harrastuksissa ja kavereissakin koko elämäni. Ehkä mä tavallaa yritän karttaa isoja muutoksia. Paitsi että mä oon itteni sellasen muutoksen äärelle just ajanut. Nojoo, mä uskon että toi vuosi on mulle aivan mahtava kasvattaja. Mä uskallan ensimmäistä kertaa elämässäni kunnolla irroittautua siitä mukavuusalueestani ja haastaa itteäni. Elämä näyttää mihin mä sitten päädyn, vai palaanko takaisin samaan vanhaan. En tiedä. En oikeen odota mitään ihmeellistä. Ainut mitä ttolta vuodelta odotan on kielitaito ja se, että pääsen elämään sitä arkea. Ja tottakai loppuelämän muisto :-)

ps. kuvat kaivoin jostain arkistojen kätköistä