THE END OF THE ADVENTURE

* Pieni hiljaiselo takana kun viimeiset päivät Amerikan mantereella olivat ihan liian kiireisiä. Ja wifittömiä. Kirjoitin tän tekstin n. viikko sitten matkalla Minnesotasta New Yorkkiin. Nyt oon kuitenkin jo viettänyt yli vuorokauden kotona ja oon vaan niin onnellinen vaikkakin jet lagin uhrina. Kirjoittelen kotifiiliksiä myöhemmin. *

Nyt se on virallisesti jätetty taakse; Mun koti maailman toisella puolen, Amerikka-perhe, kaikki muistot - mitä kymmenen kuukauden aikana kertyi ihan uskomaton määrä, ne aluksi vieraat kasvot mitkä muuttuivatkin ystäviksi, Minnesotan pellot ja vihreys. Mun vaihtovuosi on nyt ohi. Enkä pysty vieläkään sitä käsittämään, en vaan pysty. Yritän takoa päähäni sitä faktaa etten pääse tänne enää takaisin enkä tule enää koskaan olemaan vaihtari (vaikkakin tulen koko elämäni kantamaan jonkinmoista vaihtari/ex-vaihtari-statusta), mutta veikkaampa ettei se tajuntaan iskostu ennen kuin olen kotona. Ja muutenkin ajan kanssa. Tätä vaihtoa tulee varmasti käsittelemään itsensä kanssa ihan koko lopun elämää.

Tällä hetkellä istun lentokoneessa, noin kymmenen minuuttia sitten nousivat renkaat kiitoradalta ja Minnesotan uskomattoman kauniille osavaltiolle, mun toiselle kodille, heiluttelin heipat. Aamu oli raskas, paljon paljon kyyneleitä. Paljon haleja. Paljon nessuja. En olettanutkaan että lähteminen ja hyvästeleminen helppoa olis tullut olemaan - varsinkaan sen jälkeen kun Suomestakin lähteminen oli ihan mahdottoman tuntuista - mutta taas se iski lujaa päin näköä. Lähteminen on kakstoikkoista; toisaalta tietää että pääsee kotiin, mutta toisaalta jouduin jättämään paikan mitä opin rakastamaan ja kutsumaan kodikseni. En halua sanoa että mulla olis mitenkään kauhean sekavat fiilikset, ja vaikka hyvästit eivät olleet kivat, niin oon jo valmis palaamaan kotiin. Ja tottakai mä joskus tänne palaan, se on ihan varma. Ennemmin tai myöhemmin, mutta joskus kuitenkin.

Vielä on vaikea sanoa että mitä jään Amerikasta ikävöimään... Tottakai ihmisiä ja ympäristöä, mutta on jännä nähdä löydänkö itseni kaipaamasti ihan Amerikkalaista kulttuuriakin, vaikkei meidän kemiat aivan kohdanneetkaan. On myös todella mielenkiintoista mennä takaisin Suomeen, koska tuun näkemään asiat kotonakin niin erilailla mitä ennen tänne tuloa. Ja tottakai vähän ahdistaa ajatus vanhaan elämään palaamisesta, mahdunko mä sinne enää? Yritän mennä vaan sen mukana mihin tuuli kuljettaa, elää hetkessä ja rauhassa taas alkaa rakentamaan itselleni sitä mukavalta tuntuvaa ympäristöä ja rutiineja. Siis yritän, mutta tosiaan aika näyttää mihin päädyn ja miten päin kotiin asetun. Taas tullaan siihen että If it's meant to be, it will be.

Kauheasti mulla ei tunnu olevan nyt sanottavaa, kai mä vaan halusin tulla ilmoittamaan että on hyvästit heitetty, itkut itketty ja kotia kohti lähdetty. Seuraava etappi on New York city - kaiken tän haikeudenkin seassa jaksan olla siitä kuitenkin innoissani ja varmasti tulee olemaan taas ikimuistoiset viisi päivää. Tämmöinen omatoiminen soft landing camp? Keskiviikkona kuitenkin saan istua koneeseen viimeisen kerran pitkään aikaan ja päämääränä tulee olemaan Suomi! Tuun kirjoittelemaan vipojen päivien kuulumisista vähän throwback- meiningillä, koska en vaan yksinkertaisesti löytänyt siihen aikaa. Samoin kysymyspostausta aion tehdä sitten kotiuduttuani, New Yorkin kuvapläjäyskin pakko päivittää ja myöskin varmasti fiiliksiä tulen vielä tänne purkamaan jos semmoinen olo tulee. Blogi ei siis ainakaan ihan vielä tule vaikenemaan, voi olla ettei koskaan ihan täysin. Haluan pitää tän juurikin sellaisena paikkana mihin voin tulla höpisemään vaihtojuttuja, koska uskon ettei perhe ja kaveritkaan määräänsä enempää jaksa kuunnella mut jatkuvia tarinoita "Amerikan elämästä", haha. Paljon on myös kysytty et aionko jatkaan ihan "kunnolla bloggaamista" ja siihen vastaan nyt ainakin vielä että ehkä. Jos niin teen, niin perustan uuden blogin ja aloitan ns. alusta. We'll see, fiilispohjalla mennään.

Haluan kuitenkin lopettaa tän postauksen toteamalla että oli kyllä mieletön vuosi. Se oli kaikkea muuta kuin helppo, eikä se ollut mun elämäni paras vuosi, mutta se oli niin täynnä tärkeitä oppitunteja, turhia nauruhepuleita ja kultaakin arvokkaampia muistoja mitä en ikinä vaihtaisi mihinkään. Tästä mun on hyvä aloittaa uusi kappale elämässäni, alkaa tavoittelemaan uusia unelmia ja askeltaa kohti uusia seikkailuja.

 

CLASS OF 2015

Nyt se on ihan virallisesti takana. Mun vuosi amerikkalaisessa high schoolissa. Olihan se nyt ihan mieletön kokemus, vaikken jokaista hetkeä rakastanutkaan. Aluksi kun kuulin, että päädyn 200 oppilaan kouluun, oli fiilikset kaukana huikeasta - halusin kokea tottakai sen telkkarista tutun kunnon high school -meiningin isossa koulussa. Mutta en vois olla onnellisempi tästä koulusta missä sain vuoteni viettää. Juurikin se pieni, tiivis ja turvallinen yhteisö koulussa ja sen ulkopuolellakin teki muhun ihan lähtemättömän vaikutuksen ja Randolph High School tulee olemaan aina mun muistoissa ja sydämessä. Once a Rocket, always a Rocket.

Näin tässä tosiaan pääsi käymään, että yöunistani nipistelen minuutteja tähän postailuun, mutta eipä se mitään. Aamulla saa nukkua! Vaikkei mun sisäinen herätyskello aivan ookkaan siitä samaa mieltä. Anyways, yritän vain nopsasti tiivistää graduationin pariin lauseeseen ja ripotella muutaman hassun kuvan perään. Mitkä, by the way, on mun pikkuveljen käsialaa, ja valitettavasti sadasta kehotuksestani huolimatta ei hänen kova päänsä voinut ottaa opikseen ja vaihtaa valovoimaisempaan putkiloon, joten kuvien laatu on vähän kökkö ja kohiseva - pahoitteluni. Ajatus kuitenkin tärkein...

Meidän valmistujaiset olivat siis viime lauantaina, 6.6.. En osannut oikein mitenkään niitä jännittää tai muutenkaan täpistä, jotenkin se vain tuli ja tapahtui. Ilta oli kuitenkin todella tunteita pintaan nostava; Astuin viimeisen kerran tuttuun kouluun, näin viimeisen kerran monet niin ystävälliset kasvot, mä viimeisen kerran astuin myös ovista ulos ja toisin kuin yleensä - olisin vain halunnut kääntyä taaksepäin. Mä en ole semmoin seurapillittäjä, en oikeastaan ikinä itke julkisilla paikoilla. Se ei tarkoita sitä että haluaisin olla jotenkin "kova ja vahva", ei vaan yksinkertaisesti itketä. Onneks Suomi- ja Jenkki-mammat tekivät sen mun puolesta haha. Kyyneleittä siis selvittiin. Illalla tosin sängyssä väsymykseeni muutaman tihrustin, mutta ennemminkin ilosta kuin lueskelin vuosikirjaan kavereitteni raapustamia juttuja. Kuinka mä vaan sainkin kuin sainkin mielettömän lämpöisen ihmispiirin ympärilleni vaikken niin aluksi jaksanutkaan uskoa.

Graduation seremonia itsessään oli tosi kiva, yksinkertainen ja melko henkilökohtainen. Oli puheita parhailta oppilalta, rehtorilta, lemppariopeltani kuka piti mulle Foods-tuntia ja auttoi taloprojektissa, oli videoita, stipendejä ja scholarshippejä sekä lopuksi kaikki vuorollamme tallusteltiin lavalle, otettiin diplomi vastaan vasemmalla kädellä ja käteltiin oikealla. Tuotakin piti muuten harjoitella puoli tuntia, kun ei ihan kaikkien koordinaatio noin monimutkaiseen toimintoon riittänyt. Ja tottakai ilta päättyi siihen parhaaseen osuuteen; Meidät julistettiin virallisesti Class of 2015'ksi ja saatiin viskata hatut kohti kattoa. Oli kyllä niin mahtava fiilis siinä vaiheessa!

 

Suomiperhe  ♥

Sen pituinen se tarina pienestä Randolphin koulusta - ikävä tulee. 

Perheeni Suomesta saapui siis tänne Amerikan mantereelle torstaina, neljä päivää takaperin. Vaikka olinkin ihan jäätävän jännitykseni takia ihan pyörtymispisteessä, varsinkin kuin "International arrives"-liukuovet aukenivat jokatoinen minuutti varmaan puolen tunnin ajan ja joka kerta hyppäs sydän kurkkuun kun ajattelin että "No nyt" "Eipäs kun nyt!!" jne... Mutta odotus palkittiin ja mikään ei oo varmaan koskaan tuntunut niin hyvältä, kun halata äitiä kymmenen kuukauden tauon jälkeen. Oli aivan ihanaa näyttää niille tätä paikkaa ja elämää mitä oon täällä elänyt ja hekin ovat nauttineet olostaan kovasti. Tällä hetkellä seikkailevat Chicagossa ja mä täällä kotosalla pakkailen ja hyvästelen ihmisiä toinen toisensa perään. Raskastahan tää on, ei voi muuta sanoa. Neljä päivää jäljellä mun jenkkikodissa, yhdeksän päivää Suomeen. Hullua, hullua ja vielä kerran hullua. Tuun kirjoittelemaan enempi itse fiiliksistä varmasti jossain vaiheessa, mutta nyt on pakko päästä sänkyyn että saan koottuani itseni huomiseksi, kun luvassa taas paljon lisää viimeisiä haleja ja katseita. 

Palailen vielä ainakin kerran tältä puolelta merta!

VIIMEISIÄ VIEDÄÄN

Nyt alkaa olla munkin vaihtovuosi loppusuorallaan, maaliviiva jo häämöttää horisontissa. Uskomatonta, mutta toden totta. Vieläkin ajatus kotiinlähdöstä tuntuu tosi epätodelliselta, mutta ehkä se on vaan hyväkin niin ei turhaan sitä tuu murehdittua. Kesäloma starttasi eilen ja vaikka onkin elämäni epäkesälomamaisin fiilis, niin I'm happy! Vuosi jenkki high schoolissa oli välillä niin pitkästyttävä mutta myös niin ihanan rento ja mielestäni sain siitä yllättävän paljonkin irti. Ja kaippa sitä pitää sanoa, että kyllä se melko nopeasti ohi hurahti.

Nyt kuitenkin haluan vielä viimoisen kerran jakaa tänne mun puhelinkuva-kuulumiset, mitä ei muuten oo tullutkaan hetkeen aikaan. Näitä on taasen kertynyt melkoinen pino, joten eiköhän vaan mennä suoraan asiaan!

Lenkkimaisemia Northfieldistä. Näitä tulee ikävä.

Throwback to Chicago!! Rakkaus tätä kaupunkia kohtaan ei oo vieläkään hiipunut mihinkään, oon varma että aion joskus palata. // 1. Pakollinen the-bean-peilikuva // 2. Sushi-rakkaus ei oo myöskään katoamassa yhtään mihinkään. Lempiruoka - Hands down. // 3. Tee-hetki // 4. Niin cooli Chicagon skyline järveltä päin katsottuna.

1. Host-veljen kanssa opetellaan suomen maantiedettä. Osaa jo kartalta osoittaa missä "Tuuli lives" haha, suloisin ikinä! // 2. Takaisinviskaus promiin // 3&4. Viimeinen päivä Randolph High Schoolissa, tyttöjen vessa ja North Gym ikuistettuina.

1. Summer vibes - kello yhdeksältä illasta pystyy vielä kölliä riippumatossa auringonpaisteessa. // 2. Mä varoitin. Obsessioni on paljastunut. // 3. Viimeisiä kertoja talolla. Harmiksemme olimme vähän turhan optimisteja aikatauluttaessamme projektin etenemistä ja talo ei ehtinytkään valmistua ennen kouluvuoden loppua. Olis ollut niin siistiä nähdä se valmiina... // 4. Ma Latinos - Perulainen kieli pitkällä ja brassi sormet ojossa. Näitä tulee kyllä ikävä - ovat saaneet vähän tähän suomityttöönkin tartutettua pientä Etelä-Amerikkalaista letkeyttä.

Koska viime lauantai oli huisin kiva päivä. Mentiin mun parhaitten jenkkikamujen, Makaylan ja Korin, kanssa Mall of Americaan ja päädyttiin mm. silittelemään rouskuja SeaLifeen ja ihmettelemään sumopaini-matsia keskellä ostoskeskusta. Ihmisiä oli ihan hullu määrä ja vaikka parkkipaikan etsimisessä menikin lähemmäs tunti ja jalat käveltiin rakoille. niin oli kyllä yks parhaimmista päivistä pitkään aikaan!

Kunnon sekasikiökollaasi. // 1. Prom-kynnet mistä kyllä tykkäsin sen aikaa kun ne pysyivät hyvinä. Poisrepiminen ja oman kynnen kunto jälkeenpäin sen sijaan sai mut sanomaan että never again. // 2. Vähän lisää Chicagoa // 3. Nyt kun nelisen kuukautta on jo kulunut, niin sallin itselleni hetkellisen paluun Meksikon lämpöön. Kylläpä pistikin noiden palmukuvien katseleminen hymyilemään. // 4. One last time all together. Jep. Ensimmäinen vähän vastentahtoinen hyvästi heitetty. Hyvästit meidän "Northfiel foreigners" -posselle. Vaikkakin tuun vielä varmaan jokaista yksikseen näkemään, niin yhdessä ei enää ikinä. Oon kyllä niin onnekas että sain viettää vuoteni näiden upeiden ihmisten rinnalla ja jakaa kokemuksia alkuvuodesta ihan vaihdon loppuun saakka. Kuvasta puuttuu kameran takana oleva Lydia. // 5. Mitä oliskaan puhelinkuvapostaus ilman edes yhtä jumppakuvaa? Oli nätti auringonlasku mikä oli tietysti pakko ikuistaa. // 6.Hahah, tämä kuva on tuotti mulle niin niin paljon harmaita hiuksia että se on pakko jakaa. Se on siis junamatkalta Chicagoon ja halusin sen päivittää mun instaan, mutta huonon verkkoyhteyden takia netti takkusi. Noh, sitten kun nettipalkit alkoivat taas olla täynnä niin mun insta ei enää toiminut. Ja lopulta koko puhelin meni ihan sekaisin enkä ikinä saanut päivitettyä tätä kuvaa julkisuuteen - vaikka varmaan kolmatta tuntia yritin. // 7. Terassi-ruoka-kausi avattu! Ja vielä mansikkasalaatilla - namsk! // 8. Viimeisenä muttei todellakaan vähäisimpänä äidiltä kuva mun parhaasta kaverista. Siellä se mua odottaa. Haluan vaan jo niin päästä halaamaan mun karvakaveria!!

Loppuun vielä kuva eiliseltä. Tässä siis meidän "julmetun" kokoinen Senior class 2015! Aivan mahtavassa porukassa sain olla osana. Eilen tehtiin pieni senior trip Minnesotan isoimpaan huvipuistoon eli Valleyfairiin, mikä ei tosin ollut isoa nähnytkään. Mutta hauskaa oli ja kaiken kruunas vielä ihana aurinkoinen päivä!

Huomenna, siis HUOMENNA, mun perhe tulee tänne. Tänään siis viimeinen päivä yksin Amerikassa. Tavallaan koen, että vaihtovuoteni päättyy siihen, vaikka host perheessä elelen vielä kymmenen päivää ja Suomen maata jalat koskettaa kahden viikon päästä. Lauantaina on kaaaauan odotettu graduation ja muutoinkin kalenteri on pommitettu kyllä niin täyteen ettei ainakaan tylsää pitäis ehtiä tulla. Yritän parhaani mukaan nipistää vaikka tunnin yöunista jos ei muuta, niin että ehdin tulla ihan loppufiiliksiää päivittelemään tänne blogin puolelle. Muutoin varmaan viimeisiä postauksiakin viedään, yhyy... 

Nyt kuitenkin jatkan mun ekasta löhölomapäivästä nauttimista! Vaikka sade paukuttaa ikkunoihin ja ukkonen jyrisee, niin ei haittaa. Saa laittaa pitkästä aikaa leffan pyörimään ja ihan luvan kanssa tappaa aikaa. Ihanaa lomaa kaikille ja take care ♥