AMERIKKALAINEN KOULUPÄIVÄ

Ihan ensimmäisenä haluan kiittää ihan jokaista viime postaukseen kommentin jättänyttä. Siis on vaan niin mahtia omistaa moinen lukijajoukko, ootte ihan korvaamattomia. Voitte olla varmoja, että jokainen kommentti kosketti mua - tihrustin kyyneleitä ja hymyilin ääneen niitä lukiessa. Haluisin niin niin kovasti vastata kaikkiin yksityisesti, mutta mulla on oikeesti tunnit vuorokaudessa alkaneet käymään vähiin ja en vaan ehdi istua koneella näpyttelemässä niin paljoa kuin haluaisin. Joten KIITOS.

Ja sitten itse asiaan. Nyt kolme päivää ennen kun mun "opiskelut" amerikkalaisessa high schoolissa, iki-ihanassa Randolph High Schoolissa, on kortilla, niin on varmaan jo hyvä aika kurkata millasta mun koulunkäynti on ollut viimeiset yhdeksän kuukautta. Videoltakin tulee aikalailla ilmi, kuinka rentoja päiviä oon saanut vietellä. Ja en oo oikeen varma vieläkään, että mitä mieltä olisin. Joinain päivinä suurin saavutus kaiken tylsyyden keskellä on ollut kaksihaaraisten hiusten repiminen ja oon toisinaan kironnut koko koulusysteemin syvimpiin ulottuvuuksiin, mutta oon myös nauttinut ihan hurjasti tälläsestä todella lunkista vuodesta - ilman läksyjä tai koulustressiä. Teki kyllä hyvää ja se on varma. Ensvuosi tulee olemaan raskas paluu todellisuuteen, mutta toisaalta ainakin vielä on motivaatiota vaikka muille jakaa... :-)

Maanantaina kävelen viimeisen kerran Randolphiin sisälle ja käyn vielä viimeisen kerran tän saman, päivästä toiseen toistuvan, kaavan läpi. Yritän nauttia, vaikka kovasti jo kesättääkin. Niin ja Suomessakin alkaa olla koulut lusittuna tältä vuodelta joten NAUTTIKAA LOMASTA! En voi tajuta että on jo kesäloma? I mean... Justhan se loppu? 

EPÄTÄYDELLISYYTTÄ

Niin. Mistäs sitä taas alottais... No vaikka siitä, että mun moodi ei ole nyt kaikista korkeimmilla kukkuloillaan ja vähän väsyttääkin. Aivan niinkuin melkein jokaikinen päivä. Käyn vartin välein tuijottamassa numeroita mun daycounterissa, ihan niinkuin ne saattais ehkä kutistua jonkin ihmeen voimalla ja olisinkin lähdössä ylihuomenna. Toivoa saa, mutta fakta on se etten Suomeen pääse ennenkun olen nämä viimeiset 28 päivää täällä lusinut. Jumittanut.

Olisihan se ihanaa mennä kotiin ja kertoa kaikille että kuinka oli huikea vuosi - elämäni paras vähintäänkin. Sitähän tänne lähdin tavoittelemaan, huh? Vaan empä sitä saavuttanut. Vaihtovuotta mainostetaan hurjaakin hurjempana vuoristoratana, mutta mä kutsuisin omaani paremminkin possujunaksi. Ehkä pienen pienillä kummuilla mitkä ei kuitenkaan kouraise mahanpohjasta ja laita kiljumaan. Mun vaihtovuosi on yksinkertaisuudessan ollut osittain todella pitkästyttävä ja en koe kohdanneeni ollenkaan sitä niin paljon puhuttua huippuvaihetta. Kyllä, on ollut hyviä hetkiä, päiviä ja ehkä pari viikkoakin. On ollut naurua, hymyä, halauksia. Mutta silti, joka hiton päivä olen vain odottanut sitä päivää kun pääsen kotiin. Ja se, se jos joku on raastavaa. Odottanut sitä, että pystyn taas olemaan oma itseni ja elämään sitä elämää mitä rakastan. Noh, nyt joku varmaan miettii, että miksen sitten tullut jo ajat sitten kotiin jos näin turhauttavaa täällä eläminen on. En tiedä, ehkä siksi koska en halua luovuttaa ja päästää itseäni sieltä mistä aita on matalin - se joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Liian usein kuitenkin olen löytänyt itseni miettimästä että mitä mä täällä teen? Miksi mä en vaan voi olla siellä missä mulla on paras olla? Kadunko sitä että lähdin? En. Lähtisinkö uudestaan? En. Tulenko katumaan sitä, etten viettänytkään elämäni loistokkainta vuotta? Ehkä, mutta uskon että en. Aluksi musta tuntui että oon vaan niin epäonnistunut ja megamätä vaihtari kun en oppinut tykkäämään mun vaihtoelämästä, mutta nyt olen täysin sujut sen asian kanssa. Mä oon vaan tälläinen, mä en tunteilleni mitään voi. Ehkä mua ei oltu luotukaan vaihtariksi, ehkä olisin viettänyt paremman vuoden kotona? Ehkä. Kukaan ei saa ikinä tietää.

Jos kuitenkin olisin kotiin jäänyt niin en ymmärrä miten olisin jaksanut enää itseäni. Olin niin hukassa, niin epätasapainoinen ja elin todellisessa boxissa. Tää vuosi on opettanut mulle niin paljon. Niin niin niiin paljon, etten edes tiedä mistä aloittaisin. Monien yksi iso syy vaihtoon lähtemisessä on kielen oppiminen ja kyllä, mä oon todellakin oppinut puhumaan englantia sujuvasti ja onhan se hienoa, vaikkei sitä täällä arjessa tuu edes enää ajateltua. Enkun osaaminen on kuitenkin ihan pikkuruinen asia kotiinviemisiksi, kun verrataan kaikkeen siihen, mikä mulle itselle oikeasti merkitsee; Periksiantamattomuus, joustavuus, kiitollisuus. Oon oppinut oikeasti tsemppaamaan ja motivoimaan itseäni niinä pimeimpinäkin iltoina kun tyyny on litimärkänä kyyneleistä - jokaisena aamuna oon herännyt ja noussut ylös, vaikkei aina olekaan tehnyt mieli. Oon oppinut että joskus kannattaa olla se joka joustaa, joskus on parempi olla ihan hissukseen vaikka olisikin kovastikkin mielipiteitä jaettavana. Joskus on paras vaan olla se henkilö joka sanoo, että okei, mä voin mennä/tehdä/tulla. Oon oppinut olemaan kiitollinen. Kiitollinen siitä mitä mulla on kotona; mulla on perhe, oikeita ja aitoja ystäviä, oma, ihana, koti, on harrastuksia, ruokaa mistä tykkään ja sänky, mihin oli aina levollinen nukahtaa. Kaikkien oppien keskellä oon myös tajunnut, etten oo yhtään mitään ilman mun lähimmäisiä. Enkä pysty olla oma itseni tai toteuttamaan itseäni täysillä, ellen ole siinä ympäristössä mikä tuntuu itselle oikealta.

Oon myös oppinut laittamaan pyykkejä, tehokkaasti kolmessa minuutissa valmistamaan mikropuuroa, konfliktien sattuessa rauhoittumaan hengittäen kolme kertaa syvään, avaamaan tukkoon menneen vessanpöntön ja maalaamaan seiniä sekä asentamaan ovenkahvoja. Niin paljon asioita, mitä en olisi ikinä varman kohdannut ellen olisi tänne lähtenyt. Tää on ollut isoin kasvattaja mun elämässä. Tai eihän se tämä vuosi ole ollut, vaan minä itse. Mä olen itse opettanut itselleni niin paljon - hiljaisia oppitunteja korvien välissä. Täällä olessa mulla on ollut niin paljon aikaa vain olla hiljaa ja miettiä; tylsillä hissantunneilla, juoksumatolla, kokkaillessa... Nyttenkin, tässä olkkarissa telkun äärellä ja hostien ympäröimänä.

Mä olen valmis palaamaan kotiin. Palaamaan juurilleni, takaisin niille tukeville tolpille mitkä eivät huoju tai petä alta. Vaihtovuosi on nyt nähty ja koettu, uskomaton kokemuksena, mutta silti elämäni raskainta aikaa. Tuntuu että halkean näiden seuraavien neljän viikon aikana kaikesta tästä inspiraatiosta ja elämänhalusta, mitä kuplii jo yli laitojen. Ja mitä en pääse täällä hyödyntämään. Haluan päästä soveltamaan näitä mun oppimiani asioita ihan "oikeassa elämässä". Päivä päivältä ollaan lähempänä, mutta päivä päivältä tää lähtöhalu vaan lisääntyy. Suurinosa vaihtareista jo itkee sitä kuinka ei halua lähteä ja mä itken kun ajattelen sitä hetkeä kun näen kahden viikon päästä vanhemmat, suomessa kaverit, koirat ja pääsen syömään ruisleipää. Ehkä se vielä muhunkin iskee, mutta epäilempä vahvasti. Koska haluan vaan kotiin.

Ekaa kertaa koko blogin historian aikana oon joutunut oikeasti miettimään, että julkaisenko tätä. En halua kuulostaa epäonnistuneelta, mutta toisaalta tiedän itse etten ole epäonnistunut. Elin vain erilaisen vuoden, mikä kuitenkin oli mulle itselleni todella, todella, tärkeä. Oon jo aikaisemminkin sanonut, mutta musta vaan tuntuu että tarvitsin tälläisen vähän ruttuisen ja reikäisen sivun mun elämänkirjaani. Tää todellakin herätti mut ja niin ällöttävältä lässyttämiseltä kun tää kuulostaakin: on ihan semmoinen olo, että olisi syntynyt uudestaan. Tai oikeastaan herännyt henkiin. Mun aivot yrittävät työstää nyt niin isoja ajatuksia etten kykene saamaan kaikkea edes ulos. Voisin vaikka vielä seuraavat kolme tuntia tässä näpyttää menemään, mutta siinä vaiheessa ketään ei enää kiinnostaisi lukea, joten kaivampas vaikka mieluummin päiväkirjaa esiin. Ja jos edes tähän saakka luit niin onnitteluni, toivottavasti en pilannut sun päivää. Joskus vaan pakko saada näitä negatiivisempiakin juttuja ulos. Ja tänä torstai-iltana oli pakko.

"Experience is the name everyone gives to their mistakes."

PROM X2

Heipsans taas pitkästä aikaa! Luvattoman pitkästä aikaa. On vaan ollut jotenkin hirmuinen kynnys aloittaa kirjoittamaan kun on ollut jos jonkinnäköistä kiirettä ja arki-iltoisin valitsen mieluummin host perheen kanssa telkkarin töllöttämisen ja noh... laiskottelun. Suomenkieli on alkanut tökkimään entistä enemmän ja tuntuu tosi kömpelöltä kirjoittaa tälläisiä pidempiä sepostuksia, mutta kaippa se on ihan odotettavissakin kun on 9 kuukautta asunut jo maapallon toisella puolella. Jep, yh-dek-sän kuukautta, niin hullua. En ikinä uskonut että olisin voinut päästä tähän pisteeseen. Kolme viikkoa perheen tuloon, neljä viikkoa Minnesotassa ja viiden viikon päästä olen kotona. 35 kakskytneljätuntista on enää vaihtarielämää jäljellä. Enkä edes aio yrittää sepostaa mun fiiliksistä, kyllä nekin aikanaan, mutta ensin mun täytyy niitä yrittää itsekin oppia tulkitsemaan.

Postauksen aiheena ei tosin ollut tulla valittamaan vaan kertoa mun aivan mahtavista promeista mitä sain siis kokea ihan kaksin kappalein! Tämä siksi, koska menimme molempiin, minun ja Ilarin promihin Olin kuullut useammaltakin vaihtarilta, että prom oli pettymys ja sen myötä en itsekään uskaltanut laittaa odotuksia korkeelle. Onnekseni kuitenkin vietin aivan huiput illat ja vieläpä kaksi kovin erilaista versiota.

Ensimmäisenä 2.5. oli mun oman koulun promi, itselleni tottakai se tärkeämpi ja odotetumpi. Vaikka neljän tunnin valmistautumisajasta huolimatta jouduttiinkin kiireessä juosta paikalle ja ei ehkä aivan onnistunut kampaus niinkuin suunnittelin, silti oli kivaa oikein luvan kanssa kerrankin pänttäytyä. Enkä siis yleensä tykkää käyttää meikkaamiseen pariakymmentä minuuttia enempää ja hiukset käytän vain harjan läpi - tosi extremeä siis mulle esim. luomivärin laittaminen. ANYWAYS, meidän prom-ilta alkoi valokuvauksella senioreiden kanssa, minkä jälkeen mentiin koululle. Koululla meillä oli grand march eli jokainen pari käveli nätiksi, Midnight in Paris teemaa myötäillen, koristetulle lavalle, missä meidät esiteltiin ja napsittiin kuvia. Tämän jälkeen lähdettiin melkeimpä suoraan koko koulu (= n. 30 paria I assume) party busseilla syömään Northfieldin St. Olaf -collegelle. Eipä nyt ollut mitään maailman parasta safkaa, mutta ei tarvitse valittaakkaan. Massut tyytyväisinä palattiin takaisin koululle, missä vihdoinkin oli ne itse tanssit. Tämän moni on tuntunut ymmärtävän väärin, joten kaikessa yksinkertaisuudessaan; Prom -tanssit on verrattavissa yläasteen discoihin. Eli ihan omaa jammailua radiomusan tahdissa. Vähän kesti suomitytöllä saada tanssijalka lämpeämään, mut kyllähän määkin siellä jenkkien seassa lopulta pyörin haha - nää on näitä itsensä-ylittämis-momentteja.
Kaikkien lemppariosa illasta taitoi kuitenkin olla after prom, mikä oli siis koulun järjestämä. Se vietettiin isossa bowling&game -centerissä, missä siis tottakai oli keilausta, kaikenmaailman pelejä, laser tagia (entiedä suomennosta), arvontaa, ruokaa ja ihan vain kivaa ajantuhlaamista kavereiden kesken. Niin, ja kaikki siis ilmatteeksi. Koko sompa päättyi kolmelta aamuyöllä ja voitte ehkä itsekin arvata kuinka rättipoikki siinä vaiheessa oltiin. Oli kyllä ikimuistoinen ilta, ehdottomasti yksi parhaista vaihdon aikana.

Seniorit

Alexa

Makayla

Jade

Ilari, meikä, Makayla ja Joey

Sitten prom numero kaksi, mikä oli viime viikonloppuna, 9.5. Tämä oli siis Ilarin koulun promi ja koulun 2500 hengen oppilaskoosta pystyikin päätellä että kyseessä tulee olemaan jotain todella erilaista verrattuna mun 300 oppilaan minikoulun promiin. Noh, virheestä oppineena varasin ihan rutkasti aikaa laittautumiseen ja päätin vain yksinkertaisesti kihartaa hiukseni - olin satakertaa tyytyväisempi. Noh, tämäkin ilta alkoi tottakai valokuvauksella, mutta tälläkertaa mentiin näpsimään kuvia lähinnä meistä kahdesta. Kuvia laitan alle, ja niistä isot creditit ja kiitokset kuuluu Ilarin host momille joka meidän perässä tarpoi pitkin pusikkoa.
Illallista ei ollut koulun puolesta järjestetty, joten käytiin itse syömässä oikein maittava dinner kahdesteen, minkä jälkeen käveltiin itse tansseihin. Tanssisali oli varmaan kolme kertaa isompi kuin koulussani ja ihmisiä oli varmaankin kymmenen kertaa saman verran mitä aiemmassa. Taas tanssahdeltiin parisen tuntia, minkä jälkeen lähdettiin viettämään railakasta after promia Ilarille alias katsottiin leffa ja nukahdeltiin sohvalle. Oh well, tästäkin illasta nautin täysin siemauksin ja oli kieltämättä enemmän semmoinen Real American Prom mitä odotinkin. Happy happy happy.




Nyt siis taas yksi mieletön, pitkään odotettu ja ikimuistoinen Amerikkalainen kokemus tallella sydämessä. Vielä on edessä graduation ja sitten on mun vaihto-bucket list aika nätisti raksittu läpi.

Ihanaa alkanutta toukokuuta kaikille! Mulla on jäljellä koulua enää kaksi viikkoa ja voin kyllä sanoa että kyllä meinaa olla nihkeetä. Mutta hei pian päästään nauttimaan kesästä ja auringosta ♥