Niin. Mistäs sitä taas alottais... No vaikka siitä, että mun moodi ei ole nyt kaikista korkeimmilla kukkuloillaan ja vähän väsyttääkin. Aivan niinkuin melkein jokaikinen päivä. Käyn vartin välein tuijottamassa numeroita mun daycounterissa, ihan niinkuin ne saattais ehkä kutistua jonkin ihmeen voimalla ja olisinkin lähdössä ylihuomenna. Toivoa saa, mutta fakta on se etten Suomeen pääse ennenkun olen nämä viimeiset 28 päivää täällä lusinut. Jumittanut.
Olisihan se ihanaa mennä kotiin ja kertoa kaikille että kuinka oli huikea vuosi - elämäni paras vähintäänkin. Sitähän tänne lähdin tavoittelemaan, huh? Vaan empä sitä saavuttanut. Vaihtovuotta mainostetaan hurjaakin hurjempana vuoristoratana, mutta mä kutsuisin omaani paremminkin possujunaksi. Ehkä pienen pienillä kummuilla mitkä ei kuitenkaan kouraise mahanpohjasta ja laita kiljumaan. Mun vaihtovuosi on yksinkertaisuudessan ollut osittain todella pitkästyttävä ja en koe kohdanneeni ollenkaan sitä niin paljon puhuttua huippuvaihetta. Kyllä, on ollut hyviä hetkiä, päiviä ja ehkä pari viikkoakin. On ollut naurua, hymyä, halauksia. Mutta silti, joka hiton päivä olen vain odottanut sitä päivää kun pääsen kotiin. Ja se, se jos joku on raastavaa. Odottanut sitä, että pystyn taas olemaan oma itseni ja elämään sitä elämää mitä rakastan. Noh, nyt joku varmaan miettii, että miksen sitten tullut jo ajat sitten kotiin jos näin turhauttavaa täällä eläminen on. En tiedä, ehkä siksi koska en halua luovuttaa ja päästää itseäni sieltä mistä aita on matalin - se joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Liian usein kuitenkin olen löytänyt itseni miettimästä että mitä mä täällä teen? Miksi mä en vaan voi olla siellä missä mulla on paras olla? Kadunko sitä että lähdin? En. Lähtisinkö uudestaan? En. Tulenko katumaan sitä, etten viettänytkään elämäni loistokkainta vuotta? Ehkä, mutta uskon että en. Aluksi musta tuntui että oon vaan niin epäonnistunut ja megamätä vaihtari kun en oppinut tykkäämään mun vaihtoelämästä, mutta nyt olen täysin sujut sen asian kanssa. Mä oon vaan tälläinen, mä en tunteilleni mitään voi. Ehkä mua ei oltu luotukaan vaihtariksi, ehkä olisin viettänyt paremman vuoden kotona? Ehkä. Kukaan ei saa ikinä tietää.
Jos kuitenkin olisin kotiin jäänyt niin en ymmärrä miten olisin jaksanut enää itseäni. Olin niin hukassa, niin epätasapainoinen ja elin todellisessa boxissa. Tää vuosi on opettanut mulle niin paljon. Niin niin niiin paljon, etten edes tiedä mistä aloittaisin. Monien yksi iso syy vaihtoon lähtemisessä on kielen oppiminen ja kyllä, mä oon todellakin oppinut puhumaan englantia sujuvasti ja onhan se hienoa, vaikkei sitä täällä arjessa tuu edes enää ajateltua. Enkun osaaminen on kuitenkin ihan pikkuruinen asia kotiinviemisiksi, kun verrataan kaikkeen siihen, mikä mulle itselle oikeasti merkitsee; Periksiantamattomuus, joustavuus, kiitollisuus. Oon oppinut oikeasti tsemppaamaan ja motivoimaan itseäni niinä pimeimpinäkin iltoina kun tyyny on litimärkänä kyyneleistä - jokaisena aamuna oon herännyt ja noussut ylös, vaikkei aina olekaan tehnyt mieli. Oon oppinut että joskus kannattaa olla se joka joustaa, joskus on parempi olla ihan hissukseen vaikka olisikin kovastikkin mielipiteitä jaettavana. Joskus on paras vaan olla se henkilö joka sanoo, että okei, mä voin mennä/tehdä/tulla. Oon oppinut olemaan kiitollinen. Kiitollinen siitä mitä mulla on kotona; mulla on perhe, oikeita ja aitoja ystäviä, oma, ihana, koti, on harrastuksia, ruokaa mistä tykkään ja sänky, mihin oli aina levollinen nukahtaa. Kaikkien oppien keskellä oon myös tajunnut, etten oo yhtään mitään ilman mun lähimmäisiä. Enkä pysty olla oma itseni tai toteuttamaan itseäni täysillä, ellen ole siinä ympäristössä mikä tuntuu itselle oikealta.
Oon myös oppinut laittamaan pyykkejä, tehokkaasti kolmessa minuutissa valmistamaan mikropuuroa, konfliktien sattuessa rauhoittumaan hengittäen kolme kertaa syvään, avaamaan tukkoon menneen vessanpöntön ja maalaamaan seiniä sekä asentamaan ovenkahvoja. Niin paljon asioita, mitä en olisi ikinä varman kohdannut ellen olisi tänne lähtenyt. Tää on ollut isoin kasvattaja mun elämässä. Tai eihän se tämä vuosi ole ollut, vaan minä itse. Mä olen itse opettanut itselleni niin paljon - hiljaisia oppitunteja korvien välissä. Täällä olessa mulla on ollut niin paljon aikaa vain olla hiljaa ja miettiä; tylsillä hissantunneilla, juoksumatolla, kokkaillessa... Nyttenkin, tässä olkkarissa telkun äärellä ja hostien ympäröimänä.
Mä olen valmis palaamaan kotiin. Palaamaan juurilleni, takaisin niille tukeville tolpille mitkä eivät huoju tai petä alta. Vaihtovuosi on nyt nähty ja koettu, uskomaton kokemuksena, mutta silti elämäni raskainta aikaa. Tuntuu että halkean näiden seuraavien neljän viikon aikana kaikesta tästä inspiraatiosta ja elämänhalusta, mitä kuplii jo yli laitojen. Ja mitä en pääse täällä hyödyntämään. Haluan päästä soveltamaan näitä mun oppimiani asioita ihan "oikeassa elämässä". Päivä päivältä ollaan lähempänä, mutta päivä päivältä tää lähtöhalu vaan lisääntyy. Suurinosa vaihtareista jo itkee sitä kuinka ei halua lähteä ja mä itken kun ajattelen sitä hetkeä kun näen kahden viikon päästä vanhemmat, suomessa kaverit, koirat ja pääsen syömään ruisleipää. Ehkä se vielä muhunkin iskee, mutta epäilempä vahvasti. Koska haluan vaan kotiin.
Ekaa kertaa koko blogin historian aikana oon joutunut oikeasti miettimään, että julkaisenko tätä. En halua kuulostaa epäonnistuneelta, mutta toisaalta tiedän itse etten ole epäonnistunut. Elin vain erilaisen vuoden, mikä kuitenkin oli mulle itselleni todella, todella, tärkeä. Oon jo aikaisemminkin sanonut, mutta musta vaan tuntuu että tarvitsin tälläisen vähän ruttuisen ja reikäisen sivun mun elämänkirjaani. Tää todellakin herätti mut ja niin ällöttävältä lässyttämiseltä kun tää kuulostaakin: on ihan semmoinen olo, että olisi syntynyt uudestaan. Tai oikeastaan herännyt henkiin. Mun aivot yrittävät työstää nyt niin isoja ajatuksia etten kykene saamaan kaikkea edes ulos. Voisin vaikka vielä seuraavat kolme tuntia tässä näpyttää menemään, mutta siinä vaiheessa ketään ei enää kiinnostaisi lukea, joten kaivampas vaikka mieluummin päiväkirjaa esiin. Ja jos edes tähän saakka luit niin onnitteluni, toivottavasti en pilannut sun päivää. Joskus vaan pakko saada näitä negatiivisempiakin juttuja ulos. Ja tänä torstai-iltana oli pakko.
"Experience is the name everyone gives to their mistakes."
Todella hienosti kirjoitit ajatuksistasi! Ei ole syytä tuntea mitään epäonnistumista itsestäs tai tunteistasi, jotka ovat täysin oikeutettuja. Vaihtovuosi on tuonut varmasti monia ilon hetkiä, mutta kuten itsekin mainitsit, niin olet itse opettanut itsellesi asioita tän vuoden aikana. Ajatella nyt, että nuori tyttö päättää lähteä toiselle puolelle maapalloa ja jättää aikaisemman elämänsä kotimaahan - se jos mikä vaatii rohkeutta, mihin moni aikuinenkaan ei pystyisi!
VastaaPoistaVaihtovuotta tietenkin mainostetaan kiiltokuvamaisesti ja pintapuoleisesti, mutta kaikki vaihtarit kyllä kokee sen huonommankin ajan. Ei sinne olla lähdetty lomaa viettämään. Sä oot kasvanut, tavannut uusia ihmisiä, oppinut selviämään haasteista ja elänyt toisessa kulttuurissa; asioita, mitä moni ei koskaan tule saavuttamaankaan.
Olet positiivinen ja aito, etkä yritä saada vaihtariutta vaikuttamaan ruusuilla tanssimiselta, ja nuo piirteet on tärkeitä. Ole ylpeä itsestäsi! Matkaasi on ollut mahtava seurata juurikin SINUN takiasi.
Tää oli ihan kun mun ajatukset mustaa valkosella! Osaat kirjoittaa niin hyvin!! Ja haluan sun tietävän, ettet todellakaan ole ainoa ja oot "onnistunut" vuodessas ihan yhtä hyvin kuin kaikki muutkin. Kaikilla se vuosi vaan ei voi olla yhtä kiiltokuvaa, niin ikävää kun se onkin! Mutta älyttömästi tsemppiä, jotenkin lohduttavaa kuulla etten oo ainoo joka tuntee näin, älä käsitä väärin, tosi ikäväähän se on kuulla tällasta! :/ Mut oot tosi vahva, ja hei kohta ollaan kotona!<3
VastaaPoistaIhan mahtava kirjotus, Tuuli!! Täytyy kyllä ihan nostaa hattua! Oot ihan uskomattoman rohkee, vahva ja inspiroiva! Ja paljon tsemppiä vikoihin viikkoihin! ♥
VastaaPoistaEnsinnäkin - onnittelut, että päätit ja uskalsit julkaista kirjotuksen arasta aiheesta ja vieläpä tosi hyväksi tekstiksi puettuna! Mulla on ollut paljon samoja ajatuksia ja aina hetkittäin huono omatunto siitä, että en nyt ole "kunnon vaihto-oppilas" tai pitäisihän tästä nyt nauttia paljon enemmän ja kokoajan olla kivaa kun on kerran maltaita maksettu ja tänne asti tultu. Onneksi kuitenkin muutaman kriisin jälkee sain itseni muistamaan, ettei mitään mallivuotta ole olemassakaan ja se, mitä alunperin täältä lähdinkin hakemaan, ei ollut jenkkiunelma, vaan itsensä altistaminen erilaisuudelle ja muutoksille laajempaa näkökulmaa ja kasvua tavoitellen. Mulla on myös ollut monia hetkiä, jolloin olen miettinyt, että voisin ihan hyvin olla suomessa, elän yhtä arkista ja tavallista, ehkä hetkittäin tylsääkin elämää... Onneksi näitä ajatuksia pyöritellessä olen lopulta päätynyt siihen, että oikeastaan tää on ollut just sitä mitä tarvitsin. Uskon jollain tapaa kohtaloon ja siihen, että kaikella on tarkoituksensa, vaikka asiat tapahtumahetkellä tuntuisikin turhita tai epäoikeudenmukaisilta, elämä jopa epäonnistuneelta. Tää vuosi on ehdottomasti ollut korvaamattoman arvokas nimeomaan yksinolon ja hetkittäisen epämukavuuden puolesta, sillä ne kokemukset on ainakin mulle näyttänyt hyvin vahvasti mitä haluan lisää ja mitä en. Sattumalta eteen pomppasi hetki sitten quote "maybe the journey is not becoming someone or realizing who you are but to realizing what you are not". Mä oon esimerkiksi tajunnu hyvin selkeesti minkälaisia ihmisiä tarvitsen ympärilleni ja minkälaiset taas imee kaikki voimat. Vaikka luulin tän jo tietäväni ni ni takasin päin katsoessa ei voi kun hymähtää silloiselle tietämykselle. Vaihtovuosi ei ole kuitenkaan millään tapaa loma, vaan ennemminkin elämänkoulu, josta jokaiselle tarttuu erilaisia asioita mukaan.
VastaaPoistaMulla kans ihan samat fiilikset! Tai no oikeastaan nämä pari viimeistä kuukautta oon vaan tuijottanut päivälaskuria ja halunnut jo Suomeen enkä niinkään koko vaihtovuotta mutta anyway, I feel you..ei mikään paras tunne. Voin niin samaistua tuohon, että haluaa päästä jo elämään sitä "oikeaa elämää" ja käyttämään kaikkea, mitä täällä on oppinu koska Amerikka on jo koettu. Mutta siis ihan loistava teksti taas Tuuli! :) Tsemppiä!
VastaaPoistaMulla on ollu koko vuoden tuo fiilis et en oo kunnon vaihtari… Ja viimeset viikot on menny niin odottaen suomea, voin niin samaistua osaan tuosta tekstista, iha upeesti kirjotettu! :) tsemppia sinne viel!
VastaaPoistaNegaation kautta on vaikea elää olipahan missä vaan.
VastaaPoistaOlen hieman vanhempi kuin sinä enkä tunne sinua muuten kuin tämän blogin kautta ja pakko on kehua sen verran, että vaikka (kuvittelin) haluavani lähteä tuon ikäisenä maailmalle en siihen pystynyt, mutta sinä lähdit ja se on jo saavutus josta voi itseään taputella olalle! :) Jokaisen vaihtariksi haluavan pitäisi lukea tämä kirjoitus! Ei maailman toiselle puolelle voi lähteä melkein vuodeksi ja olettaa, että homma sujuu koko ajan kuin elokuvissa (ja en tällä tarkoita että sinä olisit näin ajatellut, olen tekstiesi perusteella pitänyt sinua kokoajan hyvin järkevänä tyyppinä), sillä eihän elämä täällä koti Suomessakaan ole aina mukavaa. Itse olen olleillut ulkomailla opintojen parissa muilla tavoin ja tiedän että aina ei vaan ole mukavaa. Tavat on erilaisia, ihmiset toimii ihan erilaisten perusperiaatteiden mukaan ja välillä ärsyttää muuten vaan :D Mutta (en tosin lupaa tai vanno) aikaa tulee kultaamaan muistot. :) Sinulla on kotiin pääsy on niin lähellä, että ne negatiiviset tunteet vaan vahvistuu kun tietää, että kohta niistä pääsee eroon. Eli jaksa sinnitellä loppuun asti, yritä saada kaikki paras mahdollinen irti jäljellä olevasta ajasta. Sillä muista, että se mitä olet itsestäsi, elämästäsi ja arvoistasi oppinut on jotain mitä et koskaan tule unohtaamaan ja josta sinulle on vaan älytön hyöty jatkossa omassa elämässä, opinnoissa ja jopa työelämässä. Eli hirmuisesti tsemppiä viime metreille ja leukaa pystyyn! :)
VastaaPoistaOlipa hieno kirjoitus. Aivan kuin olisin palannut omaan vaihtovuoteeni kymmenen vuoden taakse. Lähdin maailmalle intoa kuplien - ollen varma että vuodestani tulee elämäni mahtavin ja ikimuistettavin vuosi. Ja niinhän siitä tulikin, tosin aivan eri tavalla kuin mitä olin suunnitellut tai luullut. Elämän nälkä kaiken turhauhumisen ja tylsistymisen keskellä, joka tekstistäsi paistaa on mulle jotenkin tosi liikuttavaa, koska tunnistan siitä nuoren itseni.
VastaaPoistaKoin vuoteni aikana uskomattoman määrän tunteita, niistä päälimmäisinä kuitenkin suunnaton ikävä ja tylsistyminen - aivan kuin yllä kirjoitit. Isäntäperheeni naisten vapaa-aika kului television ääressä, kun miehet kävivät ulkoilemassa ja metsällä. Televisiosta katsottiin lasten elokuvia tai ommeltiin. Oli muuten ensimmäinen kerta kun tosissani toivoin, että olisin mies. :D Isäntäperheeni äidin yrittäessä ajaa kulkukoiran yli autolla, en voinut muuta kuin nieleskellä kyyneleitä auton takapenkillä. Silloin koin olevani todella väärässä paikassa ja antavani mitä vain voidakseni kertoa mielipiteeni ja valita seurani.
Koin vahvasti epäonnistuneeni vaihtovuoteni aikana sosiaalisten suhteiden saralla: en saanut yhtään ystävää host-perheeni ulkopuolelta, enkä esimerkiksi päässyt osallistumaan yksiinkään tansseihin kun en ollut osannut kerätä ympärilleni ystäväjoukkoa. Olin umpisurkea urheilussa ja vietin lounastauot yksin. Silti selvisin. Keskiarvoni oli valmistuvan luokan huippua ja opin englannin helposti. Pääsin matkustelemaan vuoden aikana host-perheeni kanssa ja opin tuntemaan rakastamaani Amerikkaa.
Kaduinko lähtöä vaihtovuonna? Kyllä. Kadunko sitä nyt, kymmenen vuoden päästä? En. Toivoisin että tulevat vaihtarit, jotka lukevat vaihtoblogeja ymmärtävät, kuinka vaikea vaihtovuosi on, mutta kuinka paljon henkisiä eväitä se lopulta antaa. Ei elämä missään ole mitään kiiltokuvaelämää, varsinkaan vaihtovuoden aikana. Vaihtovuoden hedelmiä kerätään koko loppuelämä.
Kiitos tästä tekstistä tosi paljon! Oon ite tällä hetkellä vaihdossa Saksassa, jäljellä viel kaks kuukautta ja joka ikinen päivä toivon, et voisinpa vaan kelata kotiinpaluuseen asti. En oo yrityksistä huolimatta saanu itelleni kahta vaihtokaveria enempää, joista toki oon ihan älyttömän kiitollinen, mut se tuntuu vaan nii helvetin pahalta, ku ne on eri järjestössä, jonka kautta ne on saanu ihan älyttömän määrän vaihtarikavereita ja niil on ollu ihan älyttömän mahtava vaihtovuosi. Kaipaan sitä, ku pystyin puhumaan ja olemaan vapautuneesti kotona sekä perheen että kavereiden kanssa. Kaipaan sitä vapautta kaupungissa, kun ei oo riippuvainen muiden kyydistä niiku maalla. Lopussa kiitos seisoo kuitenki ja tiiän, et kun aika tulee, surettaa lähtä ja jättää kaikki, mihin on kiintynyt ja ne mahdollisuudet, jotka jäi käyttämättä. En oo epäonnistunu vaihtari tai ihminen, vaikka mun vaihtovuosi ei ollukkaa täydellinen. Sen sijaan, et sain jäätävän kaverilössin tai täydellisen perhematchin, oon oppinu uusia taitoja ja oppinu itsestäni, et millane oon ja mikä on mulle loppupeleis tärkeää. Kiitos, pelastit mun mielen oman surkeuden tähden itkemisen partaalta!
VastaaPoista