1512 MAILIA

En todella ole mikään Tuiskufani, mut tää biisi vaan joka kerta saa hymyn huulille. Ja silmät kosteiksi.

Ajattelin tulla höpisemään asiasta, mikä on herättäny kysymyksiä täällä blogissa ja sen ulkopuolellakin - ja noh, myös mun omassa pienessä päässäni. Nimittäin seurustelu vaihtovuoden aikana. Osa on voinut joistain postauksistani huomatakin, että mä tosiaan seurustelen. Ollaan nyt oltu poikakaverini kanssa yhdessä aboutirallaa semmoset puolitoista vuotta ja kyllä, lähdetään sillä asenteella maailmalle että ollaan myös tulevan vuoden ajan.

Erikoista tästä tekee se, että me molemmat lähdetään vaihtoon. Ja vieläpä samalle mantereelle! Ilari viettää vuotensa Minnesotassa, isossa St Paulin kaupungissa. Eli melko erilainen vuosi tiedossa kun mulla, mutta ei anneta sen haitata. Hänen hostperheeseen kuuluu isä, äiti ja kaksi pikkuveljeä, sekä iiiiihana koissunpentu. Me lähdetään molemmat saman järjestön kautta, eli UP Educationin. Ilari odottelee vuotta tottakai innoissaan, mutta muhun verrattuna paljon stressivapaammin (äiti käski laittaa tän sanan ku en ollu varma onko stressittömämmästi(???) ees suomea) ja ei ehkä mieti tulevaa niin intensiivisesti. Lähtöpäivä meillä on sama, 17.8., ja lennetään samalla lennolla Reyjavikiin, joten saadaan eksyä sit yhdessä siellä kentällä kun etsitään seuraavia portteja...

No miten tähän on sitten päädytty? Well well... Ihan seurustelun alkuaikoina olin alkanut kiinnostumaan enemmän vaihtovuodesta ja vähän jo salaa vakavissanikin sitä mietin. Puheenaiheena se oli ollut jo ennen tätä, koska Ilarin isä on ollut vaihdossa myöskin Minnesotassa ja vaihtoon lähtö oli selkeesti molempien haave. Mä kuitenkin päätin, ettei se ainakaan omalta osaltani jää pelkästään unelmaksi - halusin tehdä siitä totta. Näihin aikoihin meidän suhde oli vielä niin aluillaan, etten halunnut menettää tätä tilaisuutta vielä niin epävarman säätelyn vuoksi. Heti tän päätöksen julistettuani ei ehkä ilotulitukset pamahdellut taivaalla ja poikaystävä hyppinyt riemuvoltteja... Eli ensin se tuntui vähän sekavalle, mutta pikkuhiljaa kuitenkin Ilarikin alko miettiä et entä jos hänkin nyt sit kuiteski... Tottakai tsemppasin toista lähtemään, mutta en missään vaiheessa; en koskaan, ole painostanut saatika pakottanut. Kyllä se on lähtenyt ihan hänestä itestään.

Molemmat ollaan siis päivä päivältä elämässä kohti unelmiemme vuotta Amerikassa. Jäljellä on 23 päivää siihen, kun istutaan vierekkäin koneessa ja heilutellaan heipat suomelle. Tää koko prosessi kohti tuota päivää on kyllä kasvattanut ja tavallaan lähentänytkin meitä. Aina löytyy jotain puhuttavaa ja jos ei, niin toistellaan samoja lauseita mitä on hoettu jo kymmenen kertaa. Aina on myös joku joka kuuntelee, soitat sitten mihin aikaan tahansa. On joku oikeasti läheinen ihminen joka kokee tätä samaa kun mä ja se on parasta tässä. Ollaan sovittu yhteiset pelisäännöt, joiden myötä mulle on ainakin tullut turvallinen ja hyvä olo. Niiden myötä pyritään menemään, jotta molemmilla olis unohtumaton vuosi eikä kumpikaan halua sitä pilata turhanpäiväisillä kinailuilla ynnä muilla (khehe rimmas)... Yhteydenpidosta ja muusta henkilökohtaisemmista jutuista ollaan myös keskusteltu, mutta ne jääkööt vain meidän kahdenkeskeisiksi asioiksi. Näillä eväillä lähdetään seikkailuun! :-)

Yritin tätä nyt parhaani mukaan vähän avata, mutta on kuitenkin paljon asioita mitä haluan pitää blogin ulkopuolella. Jos kuitenkin jäi kysyttävää, niin sana on ihan vapaa ja kommenttiboxi juurikin sitä varten! Yleisesti ottaen MUN mielestä tällaistä tilaisuutta ei kannata heittää hukkaan seurustelun takia. Varmasti se alkuun tuntuu pahalle, mutta yhäkin se on vain sen 10kk sun elämästä, sun nuoruudesta. Toteuta unelmias ja älä anna muiden estää sitä! Mä uskon siihen, että jos toinen susta aidosti välittää ja haluaa elää sun kanssa, niin silloin se myös haluaa tukea ja rohkaista sua kaikessa, etenkin siinä että pääset täyttämään haaveitas. Ja voin kertoa: hän myös odottaa sua sen vuoden, jos niin itse haluaa.

When you are writing the story of your life, don't let anyone else hold the pen.

LESS THAN A MONTH

Nyt on pakko myöntää, että pikkuhiljaa lähtö alkaa tuntumaan - nimittäin jännityksenä. Oon alkanut miettimään konkreettisemmin esimerkiksi sitä hetkeä kun näen hostit ekaa kertaa lentokentällä; Mitä sanon, miten reagoin, miltähän se tuntuu? Samoin hyvästien jättäminen ei ole enää vaan inhottava ajatus takaraivossa vaan se alkaa olla ihan totista totta. Parit heipat oon jo heittänytkin ja vielä monet edessä. Ja voin vaikka vannoa ettei se kaikkien kohdalla tuu olemaan helppoa.

Mut mua ei pelota lähteä, koska tiedän että mulla on hyvä hostperhe odottamassa mua sekä paljon ihmisiä ympärilläni, jotka tukee varmasti tuon koko vuoden ajan. Ja koska luotan itseeni niin paljon, että tiedän selviäväni. Haluan lähteä ja en oo koskaan odottanut mitään näin kovasti. Oon myös mielestäni valmistautunut kaikkeen hyvin - henkisesti ja fyysisesti! Itseasiassa järjestöltäni tulikin juuri viestiä, että oon nyt hoitanut kaiken tarvittavan sieltä suunnalta. Jotain pieniä käytännön juttuja oon raapustanut to do-listaan mutta nekin on kaikki nopeasti hoidettavissa. Jopa pakkailuja on jo tullut vähän vakavammin puhdiskeltua ja haluan alottaa sen kyllä hyvissä ajoissa ihan vaan säästyäkseni itkupotkustressipaniikkikohtauksilta... Samoin läksiäiset on mietitty ja päivä lyöty lukkoon. Vaikkei sitä, että elää oikeesti vuoden jossain kaukana kotoa, voi varmaan vielä tajuta kunnolla, niin silti tulee sellasia hetkellisiä pistoksia tajuntaan ja sydämeen jolloin sen asian tuntuu tajuavan. Ja ei, en oo sekoamassa vaikka höpisen ihan outoja - oon vaan vaihtari ja se selittää paljon :D

Lähtöön on alle kuukausi. Siis täh? Tänään jäljellä 28 päivää. 672 tuntia. Ihan hullua. Mut samalla uskomatonta - mun pitkään haaveilema vuosi Amerikassa oikeasti alkaa pian! Oon ollut viimeaikoina kokoajan menossa ja siitä on pidetty huoli etten vahingossakaan saa kölliä kokonaista päivää kotona. Tämänkin tekstin jouduin kirjoittamaan kahdessa osassa, koska lähettiin kavereiden kanssa elokuviin (Käytiin katsomassa The Fault in Our Stars ja oli kyllä yks parhaista mitä oon nähnyt! En ole lukenut kirjaa, koska en juurikaan piittaa lukemisesta, mutta rakastan leffoja. Oon tosi kriittinen niiden suhteen ja uskokaa pois että hyvin hyvin harvoin sanon jotain leffaa todella hyväksi ja nyt mä sanon. Käykää ihmiset katsomassa se!). Tätä menoa on riittänyt riparilta asti, jonka jälkeen lähdettiin tuonne reissuun mistä kirjoitin viimeksi, minkä jälkeen olin päivän kotona ja lähdin extemporee mökille kolmeksi päiväksi. Nyt olen viimepäivät, tai oikeastaan illat, huidellut solar soundien parissa ja niiden myötä nähny paaaljon kavereita! Eilen kävin myös Tampereella, missä miitattiin muutaman muun UPin vaihtarin kanssa. Oli kyllä ihana nähdä kaikkia ja päästä juttelemaan vaihtarijuttuja! Terapeuttista etten sanois. Mukava päivä kaikenkaikkiaan ja seuraavan kerran nähdäänkin sitten vuoden jälkeen!

 Vasemmalta oikealle/edestä taakse: Pilvi, Iida, Anni, jonka takana Selma, sit Sohvi, minä, Emilia sekä pojat Teemu ja Eetu!

Suunnitelmia seuraavalle parille viikolle myös löytyy. Oon sopinut näkemisiä kavereiden kanssa ja treenit sekä valmennuskin starttasivat taas kesätauolta. Mä tajusin tuossa, että yks tärkeä asia on kuitenkin unohtunut. Nimittäin missä mun oma aika? Sitä ei ole näkyillyt pitkään aikaan ja alan pikkuhiljaa taas kaipailemaan rauhallisia iltoja kotisohvalla mammiessa... Uskallan väittää, että jokainen ihminen tarvitsee jossain määrin aikaa pelkän itsensä kanssa. Joten muistakaa sitä itsellenne järjestää! Varsinkin vaihtarit; Tottakai on tärkeää nauttia viimeisistä viikoista rakkaiden ihmisten kanssa, mutta älkää unohtako itseänne. Joskus on ihan ookoo sanoa kavereille ei ja viettääkin ilta yksin kotona rentoutuessa - vaikkapa kuunnellen musiikkia, katsoen leffaa, surffaillen netissä tai vaan seikkaillen omissa ajatuksissaan. :-)

SUMMER TRIP - HELSINKI&TUKHOLMA

Heijssan alla! Toissapäivänä kotiuduin pieneltä kesälomareissulta, käytiin Helsingissä, Porvoossa ja laivalla Tukholmassa. Oli kyllä just sopiva irtiotto Seinäjoesta tähän väliin kesää! Hesassa kävin ensimmäisenä viisumihaastattelussa ja nyt on viisumi sitten myönnetty. Tilaisuus oli paljon virallisempi mitä odotin: Kaikki päästettiin yksitellen sisälle ja kun sinne pääsi, niin oli ensimmäisenä poliisikaksikko vastassa. Mua ei juurikaan jännittänyt, koska olin aika monilta vaihtareilta jo kuullut miten tuo haastattelu kulkee. Lyhyesti sanottuna haastattelussa oli neljä osaa: Turvatarkastus, 1. tiskille paperit, 2. tiskillä sormenjäljet ja 3. tiskillä pari helppoa (tai noh....) kysymystä ja tsadaa viisumi myönnetty. Multa kysyttiin, että missä koulussa tulen opiskelemaan, minkä järjestön kautta olen saanut hyväksynnän ja viimeisenä että kerro jotain Washingtonista. Toi viimeinen kysymys tuli ihan puskista ja jouduin jopa pyytämään tiskillä ollutta haastattelijaa toistamaan sen. Siinä tuli hetkellinen paniikki, koska enhän mä vielä tiedä oikein mitään Washingtonista?! Toki oon googletellu mutta silti :D Nojoo, siitäkin selvittiin vain sanomalla rehellisesti, etten mä nyt vielä oikein mitään tiedä. 

Mutta haluan vielä palata tuohon edelliseen postauskeen hetkiseksi. Ensinnäkin KIITOS kaikista kommenteista, ne ihan oikeesti sai mut miettimään asiaa erilailla. Ja osittain niidenkin ansiosta olen taas niiiiin tyytyväinen omaan sijoitukseeni. Niinkuin yhteen kommenttiinkin vastasin: Tää mielialan vaihtelu on ilmeisesti aika yleinen vaiva vaihtareilla. Myös varmaan tällä pääkaupunkiseudun kierroksella oli osansa tähän. Helsinki on todella kaunis kaupunki, mutta se ihmisten paljous alkoi päivän mittaan inhottamaan - joka puolella oli ihmisiä, kiirettä, hulinaa ja vilinää. Päivän päätteksi menimme serkuillemme Porvoon maalaismaisemiin kylään ja voi luoja sitä ihanaa maisemaa ja rauhallisuutta... Mä totesin mielessäni siinä hetkessä kun tuijottelin laskevaa aurinkoa pellon yllä, että mä en kyllä ole mikään isojen kaupunkien tyttö. Ei. Mä rakastan rauhaa ja omaa tilaa. Nyt kun mietin Ephrataa - pientä kaupunkia peltojen ympärillä. Täydellistä, täydellistää just mulle! Mä odotan niin innolla, että pääsen kokemaan sen yhteisöllisyyden ja kaupungin idyllisyyden.

Kelasin tossa, että tää menee nyt kyllä vähän off topicksi, mutta ei se mitään! Reissusta en tuon enempää kerro, vaan antaa kuvien puhua. Kameraa kyllä tuli kannettua enemmän kun pitkään aikaan ja sen myötä sit räpsyjäkin kertyi kunnon satsi, joten ajattelin että näitä on kuitenkin ihan kiva jakaa! :-) Kuvissa seikkaileen mun lisäksi pikkuveli ja poikakaveri.

Tämän biisin tahdittamana kiitän ja kuittaan!

BUT WHY?

Okei nyt tulee pakollinen kello 0:55:n avautuminen, mitä todennäköisesti kadun aamulla. Siis oikeesti, miks just Ephrata? Mulla ei ole vielä koskaan ollut mitään ongelmaa sen kanssa, että menen pieneen kaupunkiin keskelle ei mitään, lähinnä se ajatus on kiehtonut mua. No, enköhän sitten erehtynyt googlailemaan muiden vaihtareiden kaupunkeja ja mitä sieltä sitten tulikaan vastaan: Isoja, satojentuhansien asukkaiden kaupunkeja isoine rakennuksineen ja rikkaine alueineen. Ekaa kertaa mua alkoi harmittamaan mun sijoituspaikka. Miks just mä jouduin tollaseen rupukylään?

Oon aina ajatellut, että vaihtarit sijoitetaan lähinnä pieniin kaupunkeihin ja siksi Ephrataa pidinkin täydellisenä paikkana. Mun mielikuvat tosin kokivat rankan murskaantumisen tämän illan googlettelujen aikana. Ettei nyt ihan liiotteluksi mene, niin kyllä sieltä muutama (lue: maks 5) tälläistä suurinpiirtein samankokoista paikkaakin löytyi eli en ole kuitenkaan ainoa. Silti mulle tuli sellanen olo, että emmä halua mennä tonne vaan haluan kans jotain isompaa. Erilaista.

Mutta mä enää sijoitustani pysty muuttamaa. Ei, en pääse Kalifornian rannalle, ei, en pääse New Yorkiin pilvenpiirtäjien keskelle. Mä menen Ephrataan, 8000 ihmisen pikkuiseen kaupunkiin, jossa tuskin on edes kerrostaloja. Ainut mitä pystyn enää muuttamaan on oma asenteeni. At the moment oon tosi pettynyt jotenkin, vaikka olen jo lähes puolivuotta tiennyt määränpääni. Mutta uskon siihen, että kaikilla asioilla on elämässä joku tarkoitus. Varmasti myös sillä, että päädyin moiseen paikkaan viettämään MUN vaihtovuotta, just MUN omalla tavalla. Yritän koota itseni ja koittaa miettiä niitä hyviä puolia... Mikään ei ole täydellistä. Kuitenkin oma asenteeni on tärkein ja tiedän, että tulen varmasti rakastumaan tuohon paikkaan. Ja olen ollut siitä joka päivä tähän asti niin onnellinen ja kiitollinen...

 Ei se mitä näkyy ulospäin, vaan se mitä se pitää sisällään.

ALIVE

Ekaa kertaa koko vuotena tunnen olevani nuori. Tai eläväni ja nauttivani kesästä niinkuin tän ikäisen kuuluukin. Oon tehnyt kaikkea sellaista, mikä ei kuulu mun normielämään. Oon raidannut kavereiden kanssa ympäri Seinäjokea auringonlaskuun saakka, nauranut silmät vedessä ja vatsalihakset krampissa, ottanut _ihan_liian_monta_ selfietä, nukkumaanmenoaika on reippaasti siirtynyt puolenyön paremmalle puolelle ja oon syönyt luvattoman paljon herkkuja. Unohtamatta pitkään nukuttuja aamuja (ja tänään pommiin nukuttua konfirmaatiota...), väliin jätettyjä lenkkejä ja kotitreenejä, extemporee ideoita, jäätymistä suomen kesäyössä sekä palaneita hartioita ja niin epätäydellistä rusketusta. Nyt on kesä, ja kerrankin mä tunnen sen kaikilla aisteillani. I feel alive.

Olin tosiaan viimeviikon riparilla isosena ja tänään meidän pikkuiset konfirmoitiin. Ihan mieletön porukka ja mieletön viikko. Tuollakaan viikolla ei täysin kaikilta vastoinkäymisiltä vältytty, mut se ei latistanut meidän fiilistä! Viikon kulkua voisi verrata vaihtovuoteen - tosin pikakelauksena. Ekat päivät oli niiiin kivoja ja kaikki oli vielä superjees, kunnes puolessa välissä tuli semmonen lamaantuminen. Suoraan sanottuna kaikki v-asdfghjklöä-tutti. Univelat alkoi ehkä painaa ja toisten naamat tulla liian tutuiksi. Sieltä kuitenkin sit noustiin ja vipat päivät oli aivan loistavia! Ja lähteminen tosi haikeeta... Ollaan nyt joka päivä leirin jälkeen nähty ja varmasti tullaan pitämään jatkossakin yhteyttä. Tässä vähän maistiaisia meidän sekoiluista (kaikki kuvat puhelimestani, ei mitään hajua kuka on minkäkin ottanut...):

Tavallaan ihanaa todeta, että vaihtovuosi ei ole juurikaan muhinut mielessä tai pilannut yöunia viimeaikoina. Kyllä siitä on toki puhuttu! Todella monia mun vaihtojutut on kiinnostanut ja se on ollut kiva huomata. Myös kysymyksiin vastailu on nykyään helpompaa - sisuskalut ei heitä enää takaperinvolttia kun joku mainitsee sanan vaihto. Päiviä on jäljellä 43 ja fiilinki on oikein mainio. Oikeastaan aikalailla rentoutunut. Lähtö tulee pian, mutta nou panik! Odotan lähtöä niiiin innolla, mutta annan päivien kuitenkin kulua omaan tahtiinsa ja en halua ressata siitä sen enempää.

Näin lyhyesti tälläerää. Keskiviikkona mulla on viisumihaastattelu ja lähdetään perheen kanssa laivalle sitten samalta matkalta. Viisumihaastattelusta tuun varmaan jotain höpisemään, mutta muuten mun postausideat on lähestulkoon loppu. Eli nyt siis saatte auttaa mua sen verran, että kerrotte millaista postausta toivoisitte! Ja jos ette toivo mitään, niin sit jatkan näillä basic-fiilispostauksilla ja muulla jonninjoutavalla höpinällä... Mutta olishan se kiva saada vähän jotain rotia tähän kirjottamiseen! Näkemisiin ja kuulemisiin!