1512 MAILIA

En todella ole mikään Tuiskufani, mut tää biisi vaan joka kerta saa hymyn huulille. Ja silmät kosteiksi.

Ajattelin tulla höpisemään asiasta, mikä on herättäny kysymyksiä täällä blogissa ja sen ulkopuolellakin - ja noh, myös mun omassa pienessä päässäni. Nimittäin seurustelu vaihtovuoden aikana. Osa on voinut joistain postauksistani huomatakin, että mä tosiaan seurustelen. Ollaan nyt oltu poikakaverini kanssa yhdessä aboutirallaa semmoset puolitoista vuotta ja kyllä, lähdetään sillä asenteella maailmalle että ollaan myös tulevan vuoden ajan.

Erikoista tästä tekee se, että me molemmat lähdetään vaihtoon. Ja vieläpä samalle mantereelle! Ilari viettää vuotensa Minnesotassa, isossa St Paulin kaupungissa. Eli melko erilainen vuosi tiedossa kun mulla, mutta ei anneta sen haitata. Hänen hostperheeseen kuuluu isä, äiti ja kaksi pikkuveljeä, sekä iiiiihana koissunpentu. Me lähdetään molemmat saman järjestön kautta, eli UP Educationin. Ilari odottelee vuotta tottakai innoissaan, mutta muhun verrattuna paljon stressivapaammin (äiti käski laittaa tän sanan ku en ollu varma onko stressittömämmästi(???) ees suomea) ja ei ehkä mieti tulevaa niin intensiivisesti. Lähtöpäivä meillä on sama, 17.8., ja lennetään samalla lennolla Reyjavikiin, joten saadaan eksyä sit yhdessä siellä kentällä kun etsitään seuraavia portteja...

No miten tähän on sitten päädytty? Well well... Ihan seurustelun alkuaikoina olin alkanut kiinnostumaan enemmän vaihtovuodesta ja vähän jo salaa vakavissanikin sitä mietin. Puheenaiheena se oli ollut jo ennen tätä, koska Ilarin isä on ollut vaihdossa myöskin Minnesotassa ja vaihtoon lähtö oli selkeesti molempien haave. Mä kuitenkin päätin, ettei se ainakaan omalta osaltani jää pelkästään unelmaksi - halusin tehdä siitä totta. Näihin aikoihin meidän suhde oli vielä niin aluillaan, etten halunnut menettää tätä tilaisuutta vielä niin epävarman säätelyn vuoksi. Heti tän päätöksen julistettuani ei ehkä ilotulitukset pamahdellut taivaalla ja poikaystävä hyppinyt riemuvoltteja... Eli ensin se tuntui vähän sekavalle, mutta pikkuhiljaa kuitenkin Ilarikin alko miettiä et entä jos hänkin nyt sit kuiteski... Tottakai tsemppasin toista lähtemään, mutta en missään vaiheessa; en koskaan, ole painostanut saatika pakottanut. Kyllä se on lähtenyt ihan hänestä itestään.

Molemmat ollaan siis päivä päivältä elämässä kohti unelmiemme vuotta Amerikassa. Jäljellä on 23 päivää siihen, kun istutaan vierekkäin koneessa ja heilutellaan heipat suomelle. Tää koko prosessi kohti tuota päivää on kyllä kasvattanut ja tavallaan lähentänytkin meitä. Aina löytyy jotain puhuttavaa ja jos ei, niin toistellaan samoja lauseita mitä on hoettu jo kymmenen kertaa. Aina on myös joku joka kuuntelee, soitat sitten mihin aikaan tahansa. On joku oikeasti läheinen ihminen joka kokee tätä samaa kun mä ja se on parasta tässä. Ollaan sovittu yhteiset pelisäännöt, joiden myötä mulle on ainakin tullut turvallinen ja hyvä olo. Niiden myötä pyritään menemään, jotta molemmilla olis unohtumaton vuosi eikä kumpikaan halua sitä pilata turhanpäiväisillä kinailuilla ynnä muilla (khehe rimmas)... Yhteydenpidosta ja muusta henkilökohtaisemmista jutuista ollaan myös keskusteltu, mutta ne jääkööt vain meidän kahdenkeskeisiksi asioiksi. Näillä eväillä lähdetään seikkailuun! :-)

Yritin tätä nyt parhaani mukaan vähän avata, mutta on kuitenkin paljon asioita mitä haluan pitää blogin ulkopuolella. Jos kuitenkin jäi kysyttävää, niin sana on ihan vapaa ja kommenttiboxi juurikin sitä varten! Yleisesti ottaen MUN mielestä tällaistä tilaisuutta ei kannata heittää hukkaan seurustelun takia. Varmasti se alkuun tuntuu pahalle, mutta yhäkin se on vain sen 10kk sun elämästä, sun nuoruudesta. Toteuta unelmias ja älä anna muiden estää sitä! Mä uskon siihen, että jos toinen susta aidosti välittää ja haluaa elää sun kanssa, niin silloin se myös haluaa tukea ja rohkaista sua kaikessa, etenkin siinä että pääset täyttämään haaveitas. Ja voin kertoa: hän myös odottaa sua sen vuoden, jos niin itse haluaa.

When you are writing the story of your life, don't let anyone else hold the pen.