SHE TURNED HER CAN'TS INTO CANS AND DREAMS INTO PLANS

Miksi? Miksi lähden vaihtoon? Tätä on tullut mietittyä vähän liikaakin... Siinä on niin paljon kaikkea aivan sairaan siistiä ja mahtavaa, mut kaikella on myös huonot puolet. Oon kuitenkin todennut että you only live once eli tää pitää kokea nyt jos vähänkin haluaa, koska myöhemmin mahdollisuudet on taas paljon huonommat. Ajattelin tulla vähän kertomaan, että mikä sai mut lähtemään vaihto-oppilaaksi ja mitä huonoja puolia siinä näen.

Oon aina rakastanut matkustamista, en kovin pitkään viihdy aloillaan. Kärsin kroonisesta matkakuumeesta ja kuolaan aina joitain paratiisikuvia weheartitstä. Haluan nähdä maailmaa ja oppia erilaisien kulttuurien tapoja. Vaihtoon olen halunnut lähteä niin kauan kuin vain muistan, jo silloin kun en edes tiennyt mitä se oikeasti meinaa. Mulle riitti se tieto että pääsee yksin maailmalle... :D Muistaakseni ala-asteella jo kerroin kaikille että "mä lähden sitten isona vaihtoon!", mitä tosin kukaan ei varmaan jaksanut silloin ottaa tosissaan. Yläasteelle päästyäni aloin enemmän kiinnostua siitä, että mitä moinen vuosi oikeasti vaatii ja perehdyin aika tarkasti kaikkeen, luin todella paljon blogeja ja melkeimpä jo suunnittelin matkaani.

Kasiluokalla kuitenkin mieleni muuttui. Tajusin, että joutuisin jättämään kaverit, harrastukset ja perheen. Mulla oli myös silloin sellanen "ujo-/arkailuvaihe" meneillään, minkä vuoksi en edes uskonut että olisin tarpeeksi rohkea lähtemään. Aloin miettimään, että mistä kaikesta jään paitsi ja että menetän varmasti kaikki kaverit, koska eiväthän ne mua jaksa "oottaa". Olisin palatessani ihan outsider kaikessa sekä lihoisin vähintäänkin niin paljon etten pystyisi enää jatkaa rakasta harrastustani! Tää vaihe kesti ysiluokan kevääseen asti. Olin aivan varma että pidän jalkani turvallisesti suomen rajojen sisällä. Olin luopumassa pitkäaikaisesta unelmastani noin vain.
     

Viime keväänä tulin järkiini. Huomasin, että muutama "puolituttu" oli karkaamassa vuodeksi pois. Aloin taas seurata blogeja ja kiinnostumaan kokoajan enemmän aiheesta."Ehkä mä sittenkin voisin..." Toki kyllähän mun mielessä vieläkin kummitteli ristiriitaisia ajatuksia. Kävin monesti lenkillä (mun tapa purkaa stressi/paha olo/mennä rauhoittumaan ja miettimään), kelasin juttuja ja totesin että kyllä mä sittenkin lähden.

Kaverit pysyy täällä, ainakin aidot sellaiset. Ei ne mua jätä vaikka oonkin vuoden pois! Se on kuitenkin vain se 10kk (ei edes vuotta!) mun pienestä elämästä ja kuinka paljon se kuitenkin antaa mulle koko loppuelämäksi. Perheestä puhumattakaan, ne on vaan kokoajan kannustanut lähtemään (heh, haluavat musta eroon.. :D) ja tukeneet kaikkia mun päätöksiä. Harrastukset myös pysyy! Mihinkä ne muka katoais? Se on vain ja ainoastaa mun oma moka, jos pääsen rempsahtamaan sellaseen kuntoon ettei enää noin vauhdikas urheilu onnistuis. Tosin tuskin sellasta tulee tapahtumaan, koska urheilu ja liikkuminen on aina ollut niin tärkeää mulle etten pystyis olla ilman. Kaikki täällä kotona pysyy suhtkoht ennallaan ja palattuani pääsen taas pian juttuihin mukaan.

Tajusin tän vaihtohomman idean. Sen idea on just se, että pääsen periaatteessa rakentamaan uuden elämän jonnekkin muualle. Opin päästämään irti, ainakin hetkeksi. Opin ehkä käsittelemään ikävää, toivottavasti itsenäistyn ja kasvan ihmisenä. Näin se menee, tai niin ainakin salaa toivon sen menevän.

Pian olinkin jo valkkaamassa järjestöä, missä meni jokunen tovi. Laitoin alustavan hakemuksen Upin lisäksi myös Exploriukselle, sain molemmista haastattelupyynnön, mutta toiseen en sitten kuitenkaan koskaan ennättänyt. Upin haastattelija kävi meillä ihan kotosalla heinäkuun tienoilla, se oli enemmänkin juttelua kuin haastattelua. Mä tulin niin vakuutetuksi kaikesta ja kaiken toiminnasta, että ei siinä kauaa nokka tutissut kun allekirjoitettiin porukoiden kanssa ohjelmasäännöt ja jotain muita lippulappusia, jonka jälkeen pian postiin tuli se "aivan kauhean työläs" hakemuspaketti. Mun deadline oli kuitenkin vasta hyvän ajan päässä ja sain ihan rauhassa täyteltyä paprut, mitkä sit lähetettiin takaisin Upille. Sen jälkeen Upi on lähinnä hoitanut kaiken ja me vaan makseltu maksuja.. :D Marraskuun tienoilla mun sähköpostiin oli tullut odotettu viesti:

"Hei Tuuli,
 Yhteistyökumppanimme on hyväksynyt vaihto-oppilasvuoden hakemuksesi, onneksi olkoon! Vastaanottava organisaatiosi on International Student Exchange; ISE. Seuraavista hakuprosessin stepeistä tiedotamme ensi vuoden 2014 puolella. Nyt voit keskittyä koulunkäyntiin!"

Tämän jälkeen oon vaan nyt sit oottanut ja saatan joutua vielä monia kuukauisia ootella. Tai sitten en, ei tiedä :-) Toivotaan parasta, "pelätään" pahinta (mihinkä tosin osaan jo onneks varautua).

Tällä hetkellä mun fiilikset on tosi positiiviset kaiken suhteen. Olisin vaikka heti valmis lähtemään, mut toisaalta ihan hyvä että mua pidetään vielä puolivuotta täällä kypsyttelemäs ajatuksia :D Vaikken haluakkaan suurempia odotuksia tuolle vuodelle laittaa, niin silti kuitenkin haluan kokea seikkailun, oppia kielen paremmin, elää ihan toisenlaista elämää ja löytää itseni. En nyt tarkoita et olisin ihan "hukassa", vaan lähinnä on jännä nähdä muuttaako toi vuosi mua ja että millaisen elämän tuonne meren toiselle puolelle rakennan.

Ei oo varmaan päiväänkään, milloin en tota tulevaa vuotta miettis. Kaikki tuntuu jotenkin muistuttavan siitä. Siihen on vielä kuitenkin niin paljon aikaa, aina niin piiiiitkä kevätlukukausi, mikä vasta alokoi tänään ja senkin jälkeen tulee kesäloma. Nyt se tuntuu pitkältä, mut toisaalta tiiän että se menee nopeesti. Välillä tuntuu, että mietin liikaakin jo tota jenkkilän matkaa ja että mun pitäis nyt elää täällä ja tässä ja nyt. Nauttia kaikesta mitä täällä on ja olla onnellinen (ja niin oonkin!). Oon vaan niin innoissani, ehkä liiankin?

Nojoo, onnittelut jos luit näin pitkälle :D Olipa tyhjentävää. Hyvää alkanutta tammikuuta ja tsemppiä kaikille kevään lukukauteen sekä muihin koitoksiin! Kiitos ja kuitti!