Tuntuu ihan oudolle sanoa näin, mut mulla on enää kolme kokonaista päivää täällä Suomessa - kotona. Pikkuhiljaa pystyn jo laskemaan tunteja isäntäperheeni näkemiseen, joita tällähetkellä on lähes tasan 96. Ihan hullua. Ei pysty käsittämään.
Viimepäivät on taas pyörittänyt pääkoppaa ihan miten sattuu. Eilinen oli ehkä pahin, kauhea stressi iski ja teki mieli repiä hiukset päästä. Jotka mua vähänkään tuntee, tietää, että kun mä stressaan niin mä sitten oikeasti stressaan. Ei oo olemassa pikkustressiä vaan on vain ISO, kamala, stressi, jonka aikana kerkeän kääntää maat ja meret päälaelleen ja oon vaan yks kävelevä katastrofi. Tunnen itteni sen verran hyvin, että osaan jo pikkusen vältellä niitä stressilähteitä ja siksi oonkin kaikki asiat yrittänyt hoitaa ajoissa. Tää sai alkunsa siitä, että päätin avata matkalaukut lattialle ja alkaa ladata niihin tavaraa. Tuntuu ihan mahdottomalta pakata koko elämä muutamaan kymmeneen kiloon?! Entä jos en saakkaan kaikkea haluamaani mukaan, entä jos unohdan jotain?
No, hyvin nukutun yön jälkeen tää päivä onneks oli vähän valoisampi. Pyykkikone on hyrrännyt ihan koko päivän ja oikeastaan kaikki vaatteet on nyt pakattuna. Pääsin kunnon flow-tilaan ja päätin sitten hoitaa laukut niin hyvälle mallille kun tässä vaiheessa pystyy. Muuttamat kengät puuttuu ja tietty meikit yms. hygieniajutskat, mutta hyvältä näyttää - vaikka itse sanonkin. Myös tuliaiset on vihdoin hommattuna, mutta niistä postailen sen jälkeen kun olen ne hosteille ojentanut. Tavoitteeni olikin se, että saisin kaiken hoidettua perjantaihin mennessä että saan sitten lauantain pyhittää lepäämiselle ja rakkaimpien kanssa oleskelulle.
En tykkää puhua hyvästeistä, joten käytän mieluummin sanaa heipat. Joten olen siis joutunut jo sanomaan heipat muutamille tärkeille ihmisille; kummitädille ja mun valmennettaville jumppatytöille. Valmentaminen on ollut niin keskeinen osa mun arkea viimevuonna, että tuntui tosi haikealta lähteä halausten myötä viimeisen kerran ulos treenisalilta ja tytöt olivatkin tehneet mulle aivan ihanan läksiäislahjan. Olivat koonneet pikkuisen vihkosen, johon oltiin laitettu kuvia, mietteitä ja piirrustuksia.
Huomenna on luvassa taas lisää heippoja, eikä mitään helppoja sellaisia. Aamupäivästä käyn koululla katsomassa kavereita ja monia heistä viimeisen kerran ennen ensi kesää. Iltapäivällä mulla on joukkueen kanssa vielä pienimuotoinen näytös, minkä jälkeen on taas muutamat heipat sanottavana. Mun toiselle perheelle, joukkueelle, ystäville, rakkaille, kaikille höpönassuille, joiden kanssa olen tekemisissä päivittäin. Ripsivärit saattavat kyllä siinä vaiheessa valua poskille... Perjantaina on mun läksiäiset ja parhaiden ystävien viimeiset tsemppihalit ennen lähtöä - en edes halua puhua niistä vielä tän enempää. Jos nyt eka selviäisin tuosta huomisesta... :D
Tunteet on muutoinkin ollut nyt tosi pinnassa. Ihan vaan biisin sanat, koiran katse tai edes ajatus tulevasta vuodesta on saanut meikäläisenkin silmäkulmat kostumaan, vaikken olekaan kovin pillittäjätyyppiä. Ja välillä en edes tiedä miks itken, alkaa vaan yhtäkkiä tuntumaan pala kurkussa... Mutta positiivista on kuitenkin se, että musta ei tunnu sille et päivät loppuis kesken, mikä on vaihtareilla ainakin mun käsityksen mukaan melko yleinen tunne. Mulla on just sopivasti nämä 96 tuntia aikaa. Lomailu alkaa jo vähän tympimään ja koulukin kuulostaa ihan hyvältä ajatukselta. Sunnuntai on just niin täydellinen päivä lähteä! Vaikka tottakai se on haikeeta jättää tää kaikki taakse, mutta se joka leikkiin ryhtyy niin se leikin kestäköön. Asia josta oon haaveillut, herra ties kuinka pitkään, on nyt ihan sormieni päässä. Ja pian saan siitä oikeasti otteen, enkä aio päästää irti. Otan vastaan kaiken mitä se tuo, naurut ja itkut. Muistot ja ikävän. Mä oon 95%:sesti valmis lähtemään ja noi puuttuvat viis prosenttia aion kerätä nyt seuraavina päivinä.
Eevin kanssa vipaa kertaa agility-hallilla ja UPin arvonnasta voitettua pipo näytillä!
Aion tulla vielä ainakin kerran täältä Suomen maankamaralta postailemaan, joten stay tuned!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti