HELLO THERE!

En oikeen taaskaan tiedä mistä aloittaisin… Ette tajuakkaan kuinka paljon tämän vähän vajaan kolmen viikon aikana täällä onkaan tapahtunut. Oon halunnut niiiiin monesti tulla kirjoittelemaan teille, mutta mullon ollut tosi niukasti nettiä käytössä joten se on ollut vähän mahdotonta. Nyt kuitenkin oon täällä taas pitkästä aikaa ja mulla olis ihan jäätävä määrä kuvia (mutta tähän sain vaan kännykällä otetut...), fiiliksiä ja kuulumisia jaettavana. Alotan kuitenkin nyt siitä mikä on päällimmäisenä mielessä.

Kaikenlaisten tapahtumien ja sattumien summana mä oon nyt vaihtanut hostperhettä. Tai noh, tavallaan vaihtanut. Asun tällä hetkellä nimittäin väliaikaisessa perheessä, aluevalvojani kaverin luona kunne uus, pysyvä ja hyvä koti löytyy. Kerron tästä paikasta pian lisää! Mutta yleisesti ottaen en toivo kenenkään muun joutuvan käymään tätä prosessia läpi. Tää on ollut ihan kamalaa. Oon ollut nyt ”kodittomana” noin viikon verran ja koko tän viikon mua on kiusannut ahdistus – jopa silloin kun oon muiden ihmisten seurassa tai tekemässä asioita mistä nautin. Se vaan ei lähde pois vaikka kuinka yritän. Mulla oli yksi aivan mielettömän ihana perhe jo melkein kosketusetäisyydellä, mutta se kaatui itseasiassa eilen siihen ettei koulussa ollut tilaa. Oon todella pettynyt ja surullinen tän vuoksi, koska tiedän, että perhe olis halunnut mut tosi kovasti sinne (olivat valmistelleet mun makuuhuonetta ym…) ja ette tajuakkaan kuinka valmis mä olisin ollut muuttamaan heille. Mutta tunnetusti kaikki ei aina mee niinkun suunnitellaan. Nyt ollaan taas lähtökuopissa, eikä mitään uutta varmaa paikkaa oo tiedossa - pelkkä muutama EHKÄ. Tää on niin turhauttavaa. Oon niin väsynyt tähän, mikä alkaa näkyä jo ihan fyysisestikkin. Tiiän etten oo ainoa, koska kotona vanhemmat ovat nähneet todella paljon vaivaa kun ovat yrittäneet kysellä kaikista mahdollisista lähteistä, että jos joku haluaisi ottaa mut. En olisi ikinä uskonut joutuvani venyttää kärsivällisyyttäni näin uusille leveleille. Ei kuitenkaan auta itku markkinoilla – on vaan pakko odottaa ja toivoa parasta. Nyt vaan tuntuu, että olisi jo aika päästä aloittamaan tää vuosi kunnolla ja asettua johonkin perheeseen pysyvästi.

Kiiton ihan jokaiselle tsempeistä ja ihanista viesteistä mitä oon saanut! Niitä on tullut niin paljon, että oon ihan ihmeissäni. Mullon ihan mielettömiä ihmisiä ympärillä! Ilman teitä en olis kyllä enää jaksais katsoa huomiseen...♥

Mutta niin. Asun nyt siis väliaikaisperheessä Ephratassa, maaseudulla. Tässä perheessä on äiti, 16v tyttö ja 13v poika, kaksi koiraa ja hevosia. Mullon ihan todella hyvä olla täällä eli ei sen puoleen  mitään paniikkia. Mut varmaan sanomattakin selvää, että haluan kuitenkin pois tästä ”väliaikaisuudesta” ja päästä jo kutsumaan jotain paikkaa kodiksi. Ajatukset karkaa kokoajan tonne negatiiviselle puolelle, vaikka yritän kertoa näitä positiivisia asioita. Okei, nyt yritän tsempata. Eli, viikonloppu oli ihan mieletön! Pääsin ratsastamaan auringonlaskussa maalaismaisemissa, oltiin katsomassa hevoskisoja – minne matkalla join elämäni parhaan kahvin, oon tutustunut moniin uusiin ihmisiin, oon päässyt veneilemään luksuspaatilla 30 asteen lämmössä, englanti alkaa vihdoinkin iskoutua mun päähän ja ekaa kertaa musta on tuntunut, että joku täälläkin välittää ja pitää mua kuin perheenjäsenenä. Tänne en kuitenkaan voi jäädä, koska mulle ei ole huonetta tai sänkyä…  Mutta oon niin kiitollinen näille ihmisille siitä, että olivat valmiita ottamaan mut vain tunnin varoitusajasta huolimatta! Mulle jatkuvasti sanotaan, että nauti nyt siitä mitä mulla tällä hetkellä on. Se on vaikeeta, mutta mä yritän kyllä.

Koulu on myös alkanut ja n. viikon verran oon sitä jo käynyt. Mun lukkarista löytyy liikuntaa, taidetta, matikkaa, historiaa, enkkua, visual communications (kuvien muokkausta, valokuvausta, tietokoneen käytön harjoittelua… lempparitunti!) ja foods eli kokkailua. Oon todella tyytyväinen mun lukkariin! Matikka on ainut, joka on toistaiseks osottautunut melko haastavaksi. Mullon tällä hetkellä pre-calculus ja vaikka lukion pitkää matikkaa luenkin, niin mun mielestä toi on ollut vaikea kurssi mitä nyt tähän saakka oon siitä irti saanut. Uusiin ihmisiin oon tutustunut jo paljon ja tiiän kelle mennä juttelemaan sekä ketä moikata! Ystäväksi en ketään halua vielä kutsua, mutta juurikin niitä kuuluisia moikkauskavereita on tullut paljon. Suomesta ollaan oltu kiinnostuneita ja mun nimi on osoittautunut tosi haastavaksi! :D Oon joko Julie, Juulie, Tholi, Thyyle, Tjuulih, Thuulie – lista jatkuu vielä pitkälle. Joka kerta saan sen tavata ja rautalangasta vääntää!

Tavallista arkea en oo oikein vielä päässyt elämään. Varmaan yks syy siihen on just se, etten vielä oo kunnolla minkään perheen jäsen. Niin kuin jo sanoin, oon tosi väsynyt ja kyllästynyt odottamaan – ja pettymään. Pakko vaan yrittää puskea eteenpäin, vaikka mullon at the moment sellanen olo että haluaisin vaan luovuttaa. Mä yritän koota itseni ja noh… jaksaa. Tiedän että ennemmin tai myöhemmin se paikka löytyy! En osaa sanoa koska pystyn taas itsestäni ilmoitella, mutta toivottavasti pian – kera uusien sijoitustietojen.