WE HAVE TOMORROWS FOR A REASON

Oon ollut aika vähäpuheinen viimeaikoina ja tuli semmonen olo, että nyt voisin tulla taas pikkasen raapasemaan pintaa syvemmältä. Vihdoin oon myös saanut selvitettyä alkuvuoden säädöistä sekaisin menneen pääkoppani ja haluan tulla siitäkin purkamaan pari sanaa.

 "Älä kaunaa mennyttä kanna,
sen viimein jo lähteä anna.
Takkinsa ottaa ja ovella kiittää"

Koittakaapa kuvitella itsenne tilanteeseen, jolloin jätät kaiken tutun ja turvallisen vapaaehtosesti. Autossa kohti lentokenttää mietit jokaista metriä joka jää taaksesi. Pidättelet itkua kun radiosta pamahtaa soimaan maailman toisella puolen. Tuijotat pihalle, mietit kuinka kaunis maa Suomi vaan onkaa. Liian pian huomaat jo olevasi kentällä - ja ihan minuuttien päästä kävelet silmät sumussa kohti turvatarkastusta, etkä pysty kääntää katsetta portin toiselle puolelle jääneitä rakkaita kohti, koska se vihlasee liian kovaa sydämestä. Itket, naurat, täriset, hymyilet. Lentelet taivaalla monta tuntia ja lopulta, väsyneenä ja ehkä pelokkaanakin, näet ne kuvista tutut kasvot joita olet katsellut puoli vuotta. Oot ihan kahdessa maailmassa - kotona ja noh... uudessa "kodissa". 

Mulle pahin shokki iski heti ensimmäisinä päivinä; Kymmenet uudet kasvot ja nimet, joita et vaan voi kertakaikkiaan muistaa, kieli jolla et pysty kertomaan asioita niinkuin haluaisit ja sut ymmärretään väärin ihan liian monesti, koti jossa et kuitenkaan voi heittäytyä sohvalle vaaka-asentoon vaikka pitkän päivän jälkeen mikään ei tuntuis paremmalta. Uudet kadut ja kujat, säännöt ja tavat. Mielessä vaan pyörii, että miksi mä koskaan halusin lähteä tekemään mitään tälläistä, oonko mä tyhmä vai tyhmä?

Ongelmat paisuvat, välit kiristyvät. Kaikki ahdistaa. Oot yksin. Myös mun oma asenne laski kun aasin häntä, eikä se todellakaan parantanut tilannetta. Soitin kotiin ja sanoin haluavani pakata tavarat sekä ottaa ensimmäisen lennon Suomeen - mä ihan oikeesti tein sen. Olin täysin valmis luovuttamaan - eihän missää enää ollu mitään järkeä? Mun ympärillä on kuitenkin ihan järjettömän vahvat tukipilarit, perhe ja ystävät, jotka pitivät mut kaikesta huolimatta pystyssä. Ilman teitä mä olisin todennäköisesti jo Suomessa, luovuttajana. Ja katuisin koko loppuelämäni.

Ikävä parasta ystävää...♥

Täällä sitä kuitenkin vielä ollaan. Mä todellakin ylitin itseni niin korkealta etten olisi koskaan voinut kuvitella. Mun kärsivällisyys venyi ihan uusille leveleille ja sain sata kourallista rohkeutta lisää. Nyt jälkeenpäin kun mietin tota kaikkea, niin oon ilonen että maailma laitto mun kovaan paikkaan heti alkajaisiksi, koska nyt on helppo hymyillä. Opin arvostamaan mun kotia, perhettä, ystäviä ja niiiin ihanaa Suomea enemmän kuin koskaan ja tajusin kuinka onnekas mä oon. Ja jep, mun täytyi matkata kymmenen aikavyöhykkeen päähän asti tajuamaan se. Tänään host äiti sanoikin aika osuvasti, että en tuu ainoastaan oppimaan asioita USAsta, vaan tuun oppimaan myös paljon uutta Suomesta tän vuoden aikana. 

"Mitä huominen ottaa, antaa,
sitä tänään vielä et voi kantaa"

Tällä hetkellä mun elämä on täällä parempaa kun osasin edes haaveilla. Joka ilta ennen nukkumaanmenoa hymyillen mietin miten mahti päivä oli taas takana. Oon asettunut tänne mielestäni tosi nopeesti ja helposti - kiitos parhaan host perheen, ihanan kaupungin ja lämminhenkisen koulun. Arki on vihdoin alkanut rullaamaan, enkä kyllä moiti yhtään! Osaan olla ihan oma itteni ja pikkuhiljaa tuntuu että enkkukin syöpyy mun viimeisiinki aivosoluhin. Ette uskokaan kuinka ihanaa on keskustella jonkun kanssa ilman että tarvii oikeesti käyttää puolet energiasta keskittymiseen ja miettimiseen. Jaksan olla positiivinen vaikka väsyttäiski, se on asennekysymys. Oon mielestäni saanut nyt tosi hyvän asenteen kaikkea kohtaan, mikä on auttanut monissa monissa tilanteissa! Taustalla kokoajan kummittelee kuitenkin pieni kaipuu - mulle pahimpia on aamut. Mut kun päivä alkaa edetä niin kohtaa taas niitä asioita mitkä saa muistamaan kuinka onnekas mä oon. Välillä tottakai hetkiä jolloin hymy hyytyy - esim sillon kun psykan sanasto on täyttä hepreaa tai koulussa käytävillä et vielä oikein osaa ujuttautua omalta tuntuvaan porukkaan. Ne on kuiteski vaan hetkiä - eikä niitä edes pian muista.

Tajusin tossa viimeviikolla ei-ihan-parhaana-päivänä, että mä oon tehnyt ihan liikaa muutoksia elämääni. En enää tehnyt niitä juttuja mistä nautin ja mitkä toi mulle uutta puhtia. En ollu käynyt lenkillä tai treenaamassa melkein kuukauteen, en oo syönyt enää niitä ruokia mitä ennen - vaikka on ollut tarjolla, en oo kertaakaan viikonloppuna jättänyt asettamatta herätyskelloa herättämään aamulla. Päätin kokeilla taas napsia näitä arjen pieniä iloja mukaan mun jenkkielämään ja pystyn kyllä huomata muutoksen! Kaikki tuntuu heti paljon helpommalta.

Nyt kuuden viikon (mihin tää aika haihtuu?) jälkeen voin sanoa, että tähän seikkailuun lähteminen on ollut isoimpia, vaikeimpia mut silti parhaimpia päätöksiä mun elämässä. Tiiän että mä tarvitsen tän kokemuksen mun elämänkertaan. Mä aion nauttia näistä seuraavista kaheksasta ja puolesta kuukaudesta niin täysillä kun pystyn. Aion hymyillä aina kun sille on aihetta, aion nauraa jos vähänkin naurattaa, aion antaa asioiden edetä omalla painollaa ja jättää stressin huomisesta ihan kokonaan jonnekkin kaapin perälle. Aion myös rypeä koti-ikävässä ja aion oppia ne läksyt mitä elämä täällä meren toisella puolen tuo tullessaan. Olla kiitollinen jokasesta huomisesta.

"Meillä on aikaa vielä,
nauruun, leikkiin ja rakkauteen.
Iloon ja ukkosen jylinään"