EXPLORE. DREAM. DISCOVER.

Mistä vaihto-oppilaat on tehty? Ne on tehty raudasta, pippurista ja muovailuvahasta. Uteliaisuudesta ja seikkailunhalusta. Ripaus rohkeutta ja kunnon kourallinen periksiantamattomuutta. Myös suolaiset kyyneleet ja turhautuneena päästä revityt hiukset kuuluu ainesosiin. Vilpittömästä hymystä ja aidosta kiitollisuudesta, rakkaudesta, surusta ja ilosta. Vähän ehkä hulluudestakin. Lisätään sekaan vielä jokaiseen muottiin mukautuvaa taikahyytelöä ja sitä kuuluisaa suomalaista perkuleen vahvaa sisua.

Kuuntelen Juha Tapiota, katselen isoista ikkunoista kuinka ensimmäiset lumihiutaleet leijailee Northfieldin yllä. Mietin just nyt tätä hetkeä tässä. Tääkin hetki on pian vain muisto, kuten jokainen 87päivää mitä mulla on mun Amerikanelämää takana. Tänään havahduin siihen että noi päivät, ja samalla melkein ensimmäinen kolmasosa tästä vaihdosta, on jo mennyttä. En saa niitä enää takasin. Tää on niin hullua, tää on niinku toinen elämä. Elämä, joka päivä päivältä haihtuu hiljalleen ilmaan ja jonka talletan koko loppuelämäksi mun muistojen kultaseen arkkuun. Tästä päivästä saakka aion ottaa vastaan kaiken mitä Amerikka mulle antaa. Aion nauttia, nauraa ja pysähtyä tämän kaltaisiin hetkiin hengittämään tätä ihanan outoa ilmaa mikä mun ympärillä pyörii.

Vaihtarina oleminen ei oo joka päivä helppoa. Päivät toisensa jälkeen on aina uusi selviytymistarinansa; Yhdessä päivässä ehtii henkisesti käydä koko Linnanmäen laitekokoelman läpi - vaikka kahdestikkin. On ne ylämäet ja alamäet, on myös ne possujunat jotka liikkuu sata metriä tunnissa. Pienen pienetkin jutut saattavat pelastaa koko päivän - ihan vaikka vaan käytävällä kuuluvat "What's up Tuuli!"-huikkaukset. Tai välillä se pelkkä vastaantulijan hymykin riittää. Samoin myös ne alamäet... Joihin romahtaa liiankin helposti. Mulla on ollut aina semmonen pieni taipumus kiusata itteäni, henkisesti ja fyysisesti. Täällä sen huomaan niissä hetkissä kun tulee se sormista varpaisiin asti kirvelevä koti-ikävä. Mä jään ihan liian helposti rypemään siihen oloon, välillä tuntuu että mun pään vierellä on oikeasti sellainen pikkunen piru joka huutaa korvaan et "Hähähää, siinäpäs kärsit. Iteppäs sä lähteä halusit ja jätit kaiken taakses!". Ja sitä on tosi vaikea puristella pois.

Joka päivä kohtaan uusia asioita ja yritän sopeutua moniin uusiin, välillä epämukaviinkin, tilanteisiin. Kieli ei oo se tuttu ja turvallinen suomi. Perhe ei ookkaan enää se aito ja oma. Kaveritkaan ei oo mikään itsestäänselvyys. Rajoja venytellään joka suuntiin. Nyt oon kuitenkin päässyt vaihtovuodessani siihen pisteeseen että mun elämällä alkaa olla oikein hyvä, tukeva pohja. Jenkkikoti tuntuu kodilta, perheenjäsenten luonteet alkaa paljastua sen aluksi rakennetun kaikkiainahyvin-maskin takaa. Koulussa tiedän keiden seurassa on paras olla. Enkku sujuu ihan ongelmitta, harvoin tulee enää hetkiä jolloin en tiedä miten jotain asiaa saisin sanottua. Arki on arkea, mutta joka päivä on silti niin erilainen. Paras hetki on aina illalla sängyssä, kun saa taputtaa itseään selkään ja todeta että I did it.

Oon myös muuttunut ihme ajattelijaksi täällä. Tai oon kyllä aina ollut sellanen persoona, että saatan seikkailla yksin omassa pääkopassani pidempiäkin aikoja. Mä tykkään mietiskellä. Oon vaan toisinaan vähän solmussa. Täällä kuitenkin tuntuu, että oon saanut niin monia solmuja avattua ja sen myötä tajunnut niin paljon asioita. Ette uskokaan kuinka monta kertaa on tehny mieli heittää kunnon bitchflap omalle poskelle ja huutaa ääneen et miks hitossa oon ollut joskus niin tyhmä - miks tajuan tän asian vasta nyt. Musta on tullut niin paljon avarakatseisempi ja joustavampi.

Mietin joskus että hassua kuinka vaihto-oppilas -sana on kadottanu aikojen saatossa merkityksensä. Nykyäänhän vaihtoja tekee vain rotarit; eli sieltä minne he lähettävät vaihtarin, ottavat myös jonkun vastaan. Does that make any sense? Toivottavasti. Ja sit sana oppilas. Tästä vuodestahan ei suomessa hyvitetä mitään, joten en usko että kauheen moni (ainakaan meistä suomalaisista) oikeesti vaihtovuoden aikana koulussa opiskelee. Viikonloppuna tää asia tuli puheeksi mun vaihtarikaverin kanssa iltamyöhään facessa niitä näitä höpötellessä. Mulle tuli tiiättekö sellanen jäätävä ahaa-fiilis. Tajusin siinä seisauskessa jotenkin kaiken ja kaikessa vaan alko olemaan järkeä. Me ollaan oppilaita isolla O:lla - vaikeimmassa ja antoisimmassa koulussa ikinä. Mä oon oppinut jäätävän määrän asioita elämästä jo tän kolmen kuukauden aikana. Välillä on jopa ihan viisaskin olo, mikä ei oo normia mulle. Oon tajunnut kuinka tärkeitä perhe, ystävät ja koti on. Kuinka paljon ne merkitsee. Oon tajunnut kuinka hemskatisti mä rakastan Suomea - sitä kieltä, ruokaa, luontoa ja muutenvaan koko kulttuuria! Enkuksi sanoisin et tälläset ahaa-elämykset on välillä jopa vähän overwhelming. 

Vaihtoon lähteminen on ollut paras päätös mun elämässä. Mä niin tarvitsin tätä. Vihdoin opin arvostamaan monia asioita, mitä olis jo pienestä pitäen pitäny osata arvostaa. Opin olemaan kiitollinen. Mun mielestä tää on yks sellanen kokemus, mikä jokaisen pitäis elämänsä aikana käydä läpi. Voi kuinka maailma oliskin parempi paikka. Mut samalla oon sitä mieltä, että tää ei kuitenkaan sovi kaikille. Välillä oon miettinyt onko mustakaan tähän hommaan, sen verran kaukana mukavuusalueeni rajoista tällä hetkellä seikkailen. On sitä kerran jos toisenkin manannut, että mihinkä soppaan sitä taas on mennyt lusikkansa tökkäämään. 

Kaikesta huolimatta mä oon onnellinen täällä. Tänään oli takana oikein megahyvä päivä, täynnä naurua ja sitä aitoa korvasta-korvaan venyvää hymyä. Oon valmis kohtaamaan kaikki uudet elämän oppitunnit mitä tän vuoden aikana tulee vastaan. En halua lähteä kotiin katuen asioita mitä en tehnyt silloin kun olis ollut niiden aika - tän vaihto-oppilasvuoden, mun toisen elämän, tuun käymään läpi vain tän yhden ja ainoan kerran.

"Twenty years from now you will be more disappointed by the things that you didn't do than by the ones you did do. So throw off the bowlines. Sail away from the safe harbor. Catch the trade winds in your sails. Explore. Dream. Discover."