HALFWAY

Puolivälin paniikki - en tiedä miksi muuksikaan tätä kutsuisi. Jotenkin se nyt vaan pamahti päin tajuntaa; Olen jo elänyt puolet MUN vuodesta. Vaihtovuodesta. Siitä uskomattoman pitkäaikaisesta unelmasta, jonka en ikinä uskonut edes toteutuvan. Ihan mieletöntä paljonko tää ensimmäinen puoliskokin on jo antanut ja opettanut mulle. En kuitenkaan ole ylpeä jokaisesta hetkestä ja päätöksestä sen aikana - jo nyt kadun muutamia asioita mitä en tehnyt silloin kun olisi ollut mahdollisuus.

Ihan poikkeuksetta jokainen vaihtari kertoo kuinka toinen puolisko vaihdosta valuu ohi kuin hiekka sormien välistä. Mun on pakko myöntää että mua pelottaa. Pelottaa tää ajan kuluminen. Toivoisin että pystyin sen hetkeksi pysäyttämään. En oo saavuttanut tähän mennessä läheskään kaikkea mitä haluan - esimerkiksi täysin puhdas englannin puhuminen ja loppuelämän kestävien ihmissuhteiden muodostaminen. Ystävien saaminen on osoittautunut paljon hankalammaksi mitä osasin odottaa... Aina on kavereita, aina on joku jonka vieressä istua ja joku jolle puhua. En oo koskaan yksin, mutta en silti tunne olevani vielä kenellekkään sellainen ihminen, joita he tulisivat ikävöimään ensivuonna kun en pyörikään enää ympärillä. Oon tähän mennessä yrittänyt hokea itselleni että asioille pitää antaa vain aikaa ja kyllä ne sitten siitä omaan tahtiinsa järjestyy. Mutta entä jos ei? Entä jos aika loppuukin kesken?

Vielä joulukuussakin näin unia kotoa lähdöstä ja kaikesta todella hämärästä siihen liittyen. En tiedä, oliko se niin iso pala purettavaksi mun pikkuiselle päälle, että se sitä yritti monta kuukautta jälkeenpäinkin työstää. Nyt oon kuitenkin kääntänyt jo katseen kohti tulevaa kesää - kai se on vähän pakko. Kotiinpaluusta ollaan viimepäivinä jutskailtu vanhempien kanssa, entäs kesätyöt, riparit, festarit... Kurssivalinnat ensivuodelle?! Tuun myös olemaan itselleni isojen valintojen äärellä. Tuun elämään ensimmäisen kesäni 18-vuotiaana. Ens kesästä tulee niin erilainen mitä se on koskaan ennen ollut. Tiedän ettei vielä saisi zoomailla minnekkään huomista pidemmälle, mutta mä oon tällänen hösöttäjä-persoona ja mun on pakko saada kaavailla kaikki aina valmiiksi pidemmänkin päähän. Haluaisin osata elää hetkessä. Hoen aina jatkuvasti kaikille, että hei eletään hetkessä ja ei murehdita vielä, asioilla on tapana järjestyä. Voikun voisin joskus kuunnella omia neuvojani... Nyt etenkin haluaisin omata tuon taidon - haluan elää jokaisen jäljellä olevan päivän positiivisella asenteella ja nauttia tästä huolettomammasta elämästä.

Pitäiskö mun jatkaa samalla kaavalla millä tähänkin saakka ja toivoa että ajan kanssa ne reiät paikkaantuu - vai pitäiskö mun muuttaa jotain? En tosin tiedä mikä se jokin olis koska en halua yrittää olla mitään sen enempää mitä oikeasti oon. Mulla on vaan tää inhottava tunne takaraivossa, tunne joka sanoo mulle että tuhlaan aikaani enkä osaa ottaa siitä kaikkea irti. Täällä ei vaan ole yhtään varaa sanoa, että ehkä mä myöhemmin - ehkä ens kerralla. Täällä pitää vaan niin tarttua jokaiseen hetkeen.

En oikeen tiiä. En tiiä oikeen mistään mitään. Kauhean hankala pukea tätä oloa sanoiksi. Tää ei oo mitenkään negatiivinenkiukkufiilis vaan sellainen etukäteishaikea. Vaikka päivä päivältä elämä täällä helpottuu ainakin hitusen verran ja jokaisen 24:n tunnin jäljeen nautin siitä pikkaisen enemmän kuin aiemmin, silti pelkään etten osaa ottaa tästä kaikkea irti. Viis kuukautta on aikaa, ne samaiset viisi kuukautta mitkä oon jo porhaltanut läpi. Ne tulee menemään liian nopeasti - tiedän sen jo valmiiksi. Mutta paljon mahtijuttuja on vielä edessä; Vähän reippaan viikon päästä Meksikoon, tanssin State-kisat, kevätlomalla Chicagoon, loppukeväästä prom ja vielä graduationkin. Piti äsköisen lauseen jälkeen hetkeks pysähtyä, hieroa naamaa turhautuneesti ja silmät suljettuna hengittää syvään.  Oon vihdoinkin saanut tänne elämän muodostettua ja nyt alan tajuamaan että se ei tuukkaan olemaan pysyvää ja se ajatus saa mut niin outoon olotilaan. Sellainen hölmistyneisyyden ja surullisuuden välitila.  Kyllä, haluan palata kotiin. Kyllä, mulla on kova ikävä kotiin. En vaan meinaa itse tajuta tätä kokonaisuutta. Vaihtovuotta.

~~~

Wääh, tulipas taas oksennettua paljon ajatuksia pääkopan pohjalta. Kaikki on kuitenkin hyvin täällä vaikka fiilingit ollut vähän maissa viimepäivinä. 2015 on otettu avosylein vastaan ja eka viikko olikin oikein tavallinen - mikä on hyvä juttu, luulisin! Vuosi vaihtui pikkuisissa partyissä vaihtarikavereiden kanssa - syötiin, kuunneltiin musiikkia, tanssittiin, pelailtiin korttia ja katsottiin tottakai "ball drop" New Yorkista. Täällä on siis tapana aina yhdessä katsoa telkusta kun Nykin iso pallo (emmä oikeesti tiiä mikä sen merkitys edes on?:D) tiputetaan keskiyöllä haha. Hauskaa oli ja taas nähtiin Amerikkalainen versio tästäkin juhlasta. Kyllä pakko myöntää et Suomen uuden vuoden perinteet voittaa tuon kuitenkin 100-0. Terkkuja Elinalle, olit mielessä...♥

Koulu jatkui tosi normaaleissa meiningeissä maanantaina. Eilen oli "late start" koska pihalla oli liian kylmä, eikä lapsien herranjestas voida antaa seisoa paria minuuttia bussipysäkeillä  -17'c:n pakkasella! Suomityttöä hymyilytti - miksei voi vaan pukea kunnolla niin että tarkenee? Noh, en valita, oli ihan kiva yllätys keskiviikkoaamuun ne pari tuntia pidemmät unet! Ens viikko tulee olemaan paljon tapahtumarikkaampi: tiistaina tänne tulee viikoksi kylään hostien entinen vaihtari Kolumbiasta, kahdet tanssikisat, finalssit ja sunnuntaina saadaan kiskoa shortsit jalkaan ja heittää arskat otsalle: Mexicooo we are so coming! Oon supersupermegauber innoissani. Ihana päästä hetkeksi lämmittelemään niin jaksaa sitten porskuttaa läpi lopputalven. 

Kiitos ja kuittaus! Tää neiti painaa nyt kupolinsa tyynyyn ja alkaa valmistella itseään kohti perjantaifiilistä :-)