Äidinkielen kolmoskurssilla opettaja oli piirtänyt pitkän punaisen viivan tämän "liian puhkikulutetun" kliseen viereen kun kirjoitin esseetä "Onko urheilu taidetta?" -kysymyksen pohjalta. Harmitti. Nyt kuitenkin tiedän ettei siellä ole ketään pisteyttämässä mun postauksia joten voin tän kevyin mielin kirjoittaa: Verta, hikeä ja kyyneleitä. Sitä se oli, tanssi. Myös käheitä kurkkuja, neljän kuukauden pakarajumitus, kipeitä lonkkia, aamu 4:55 herätyksiä, "kick across the floor" - mitä jokainen meistä vihasi sydämensä pohjasta. Se oli lakkaa, tekoripsiä, mustia kynsiä, hymyjä. Naurua. Iloa, onnistumisen iloa. Se oli kahdeksantoista tytön joukkue mistä muodostui perhe.
Kuvia vähän kaikkien puhelimista.
Nyt on kulunut viikko siitä kun jätin viimeisetkin high kickit tanssilattialle. Tää viikko on ollut niin outoa, on ollut niin tyhjä olo. Ei ookkaan enää tarvinnut jokapäivä viimeisen tunnin jälkeen juosta pikapikaa pukkariin, kiskoa tanssikamat päälle maailmanennätysvauhdilla ja sen jälkeen meidän "hituri"- lempinimen saavuttaneen viiden tytön porukalla miettiä että ehittäisköhän käydä vessassa ennekuin koutsi painaa play-nappia. Ei oo enää näitä hulluja ihmisiä huutamassa ympärillä ja tekemässä jokaisesta hetkestä elämisen arvosta.
Tanssi-kausi on ollut mun vaihtovuoden kohokohta, without a doubt. Mut en voi valehtelematta väittää että jokasiin aamukuuden treeneihin oon hymynassuin tallustellut. Alku oli varsinkin tosi kankea; Kaikki oli mulle uutta ja kaikille muille taas monien vuosien takaa tutuksi tullutta peruskauraa. Oli päiviä kun suoraansanottuna ei olis voinut vähempää kiinnostaa että onko leuka tarpeeksi ylhäällä tai onko jokainen nilkka ja polvi ojennettuna jalanheitoissa. Joskus tuijotin kelloa parin minuutin välein odottaen sitä hetkeä kun valmentaja kutsuu meidät kasaan ja tehdään ihan jokakertainen ryhmähuuto ja saadaan lupa poistua.
Ihan mieletöntähän se kuitenkin oli. Suurimmaksi osaksi nautin treenaamisesta ja loppua kohden alkoi mullekkin tulla joukkueen tavat tutuiksi, minkä myötä en kokenut olevani enää niin outsider. Sain niin monta kaveria, yhteensä 18 kipaletta kullanarvosia tyttöjä, ja niin monia muistoja mitä en ikinä vaihtaisi pois mistään hinnasta. Pääsin olemaan Varsity-joukkueessa, mikä ei ole kauheen yleistä vaihtareille. Pääsin osallistumaan State-kisoihin, mikä ei myöskään ole ihan jokapäivän hupia. On niin etuoikeutettu olo tän kaiken jälkeen. Vaikka Statessa ei sitten finaaliin (=kuuden parhaan joukkoon) päästy, oli silti ihan mieletön kokemus saada tanssia jäätävän kokoisessa Target Centerissä. Muutenkin ympäri Minnesotaa reissaaminen ja high school -lajiin osallistuminen oli itsessään huippua. Oon niin niiiin ilonen että päätin mennä silloin lokakuussa tekemään tryoutit, vaikka olikin jo kaks viikkoa myöhässä. Olisin menettäny ihan liikaa jos olisin antanut sen pienen ujostuksen voittaa, mikä meinas mua estää kävelemästä valkun huoneeseen kysymään mahdollisuudesta päästä joukkueeseen messiin.
Lokakuun lopulla kun treenit sitten alkoi ja meille lyötiin kalenterit käteen, mitkä käytännössä kertoi mitä meidän seuraavan 4kk pitäis sisällään, ajattelin et tää tulee kestämään ikuisuuden. Tuunkohan mä jaksamaan? Ja täs sitä nyt taas ollaan, kummastelemassa sitä et mihinkä hemskattiin se aika katos? Entä ne miljoonat treenit mitä mun ei muka pitänyt jaksaa porhaltaa läpi? Ei tajua. Muutenkin, mihinkä on kadonnut puoli vuotta?! Herraisä, mä oon Suomessa 15:ta viikon päästä. Äööö...
Ensi maanantaina se on dance banquetin jälkeen virallisesti over. Mun mieletön kausi Randolph Rockette'na. Mun elämäni eka ja vika kausi high kick dancerina. Huudetaan viimeisen kerran sydämiemme pohjasta "I feel like a monster" - mikä oli meidän koreografian teema. Siirrytään elämässä eteenpäin. Se on varmasti mun monille joukkuelaisille paljon helpompaa, kun heillä tanssiura jatkuu vielä ainakin vuoden jos toisenkin. Mun, ja muiden senioreiden, osalta se on kuitenkin nyt glitterintäytteinen ja oranssisininen sivu elämänkirjassa. RDT tulee aina pysymään mun sydämessä.
©MHSL
"And we danced, and we cried, and laughed, and had really really really good time. Take my hand, let's have a blast, and remember this moment for the rest of our lives" - Macklemore, And we danced.
Tästä biisista muodostui "meidän" biisi, mitä popitettiin aina treeneissä, kisareissuilla, ennen kisasuoritusta, competition dinnereillä... ja noh, käytännössä joka paikassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti