SOMETIMES YOU JUST NEED TO SAY IT ALOUD

Tänään on rehellisesti sanottuna ollut huono päivä. Paska päivä. Nassu on ollut ylösalaisin ja oon jopa joutunut piiloutumaan vessaan vuodattamaan pari kyyneleet. Koti-ikävä iski. Taas. Se on julma. Se on taistelu sun pään ja sydämen välillä. Mä en oikeesti osannut yhtään varautua tälläseen ikävöintiin ennen tänne lähtöä ja tuntuu että käyn sitä muutenkin läpi paljon kovemmilla leveleillä on valtaosa vaihtareista. Se on ehdottomasti ollut raskainta tän vuoden aikana. Mulla koti-ikävä on riippunut riesana ihan koko seitsemän kuukautta. On ollut parempia päiviä, ehkä viikkokin mennyt ilman semmosta tyhjää oloa minkä ikävä luo. Kokoajan sitä kuitenkin kannan harteillani, yritän sen tiputtaa matkanvarrelle, mutta se on liimattuna muhun. Ja uskokaa tai älkää, seitsemän kuukautta on pitkä aika kantaa jotain näin vahvaa tunnetta mukanaan. 

Ei, en ole todellakaan luovuttamassa. Enkä missään nimessä kadu vaihtoon lähtöä. Herranjestas, en ikinä vois katua tätä. Nyt vaan oli sellanen olo että pakko tulla purkamaan tää olo tähän koneen näytölle - vaikka se tuskin helpottaa kovinkaan paljoa, haluan jakaa tämän tänne. Tää on ollut niin iso osa mun vaihtovuotta ja oon luvannut itselleni etten halua blogini kautta luoda kiiltokuvaa vaihtovuodesta. Koska tää on oikeasti kaikkea muuta kuin helppoa. Jos tätä ei oo ite kokenut, niin varmaan tuntuu et me vaihtarit vaan halutaan huomiota ja sääliä, tai mitä nyt ikinä sitten onkaan, kertomalla kuinka vaikeista jutuista ollaan päästy yli. Eikä edes toinen vaihtari voi täysin ymmärtää. Kaikki kokee vuotensa erilailla, kaikki on erilaisia. Joillekkin asiat tuntuvat raskaammilta kuin toiselle. Mulle kuitenkin henkilökohtasesti vaihtovuosi on ollut mun oman tahtoni kanssa taistelua. On ollut henkisiä breakdowneja. Oon ihan oikeesti joutunut puskemaan itteni sellasissa hetkissä kun se on tuntunu mahdottomalta. Mutta se on ollut ihan mieletön opettaja. Siis mun täytyy kirjottaa tästä aiheesta ihan oma postauksensa. Mä oon oppinut niin niin niiiiin paljon että tuntuu et sen määrää ajatellessa räjähtää. Tuun olemaan niin eri ihminen minä lähdin. En tiiä tuleeko sitä koskaan ulospäin näkemään, mutta tärkeintä mulle on se että tunnen sen sisälläni.

Kovin ikävä mulla on ihan oikeesti mun vanhempia. Äitiä ja isää. Kahta mun elämäni tärkeintä ihmistä. Ja tiedän, että te molemmat luette tätä ja siksi haluan nyt tehdä selväksi että tajuatte kuinka tärkeitä te olette mulle. En ikinä oo ollut lässyttäjäpersoona ja tunteiden ääneen sanominen on ihan turhankin hankalaa. Sukuvika, veikkaisin? En todellakaan oo ollut helppo tytär. En edes ymmärrä miten te ootte välillä kestänyt mua, teillä olis ollut täys oikeus potkia mut ovista pihalle. Ihan hävettä nyt kun jälkeenpäin miettii. Kaduttaa. Rehelliselle linjalle nyt kun lähdettiin niin haluan myöntää etten ole koskaan, koskaan, sanonut vanhemmilleni ääneen että rakastan heitä. Sen ääneen sanominen on mulle ihan ylitsepääsemätöntä. Kirjoittaa sen kuitenkin pystyn, kyyneleiden kera tosin. Äiti ja iskä, mä rakastan teitä. Mä arvostan teitä ja teidän vaivannäköänne enemmän kun uskottekaan. Sitä että pienestä pitäen ootte kuskannut mua ja Topiasta paikasta toiseen, treeneihin, kavereille, kouluun ja vieläpä melko pienellä mukinalla. Ootte aina, ihan aina, tukenut meitä meidän harrastuksissa ja unelmissa. Ootte tehneet omalta osaltanne kaikkenne että me saavutetaan tavoitteitamme. Vaikken sitä koskaan ääneen oo sanonutkaan, niin kyllä mä sen olen huomannut. Joka kerta treeneistä kotiin tullessa on ollut terveellinen ateria pöydällä - tai ainakin kovasti valmistuksen alla. On ostettu jos jonkinnäköistä treenikenkää ja välinettä tarvittaessa, on ravattu lääkärillä ja koulujutuista pidetty huolta meidänkin puolesta. Heittänyt monta tuhatta euroa siihe, että pääsen elämään vaihtarina Amerikassa. Jestas, voisin tästäkin aiheesta kirjoittaa vaikka kirjan. Ootte opettanut kuinka aina pitää yrittää kattoa niitä asioiden valoisia puolia, niinkuin tänäänkin skypetellessä. Mutta mikä mulle on ollut tärkeintä; ootte aina ainakin yrittänyt ymmärtää. Ette pakosta aina ole ymmärtänyt, mutta aina ootte vähinkäänkin yrittäneet.

 Ja sitä on ikävä. On ikävä sitä että ei tarvi pelätä et tulis ajatuksiensa tai mielipiteidensä takia tuomituksi. Sitä, että pystyi sanomaan mitä oikeasti haluaa, ja esittämään toiveita ilman sen kummemin vastausta jännittämättä. Myös sitä maailman oudointa Tuomilehto -huumoria kaipaan. Iskän tuulilasi-läppiä ja äidin kanssa... Öööm... Ihan oikeesti kaikki mitä mieleen tulee, on sen verran asiatonta että ehkä parempi pitää ihan vain meidän tietona. :D Meidän talossa voi olla niin outo kun vaan lystää, eikä kukaan ihmettele. Enkä jaksa uskoa että kellekkään koirat olisi niin perheenjäseniä kuin meidän perheessä. Meidän koirat on spesiaaleja, ne vaan on. Niissä on sitä jotain. Koirat on ehkä kuumin puheenaihe meidän householdissa. Anyways, tän tekstinkään jälkeen en tuu olemaan täydellinen tytär. Tuun vieläkin ärsyyntymään samoista asioista mistä ennenkin, tuun tiuskimaan kaikesta turhasta, tuun lähettelemään whatsapissa irvistyhymyiöitä, tuun paiskimaan ovia ja tuun  lukemaan läksyjä olkkarissa komentaen muita olemaan hiljaa, vaikka (tiedän, tiedän...) voisin mennä omaan huoneeseeni lukemaan täydessä rauhassa. Nyt kuitenkin mulle tuli tarve saada tulla tää kirjottamaan, koska haluan että tiedätte mitä ajattelen. Olisin voinut vaikka laittaa privaatin sähköpostin ja kertoa samat asiat, mutta ootte niin huippuja että ansaitsette todellakin tän pienen julkisuuden mun, pienessä, blogissa. You are the best.