MITÄS SITTEN?

Postauksen kuvat weheartitsta.

Mutta mitäs sitten vaihtovuoden jälkeen? Mitä sitten, kun vuosi - unelma - jota oon odottanut iät ja ajat, on ohi? Mitä mä teen, minne mä meen? Kenen kanssa? Mitä mä voin seuraavaksi odottaa? Huominen on huomenna - tai niinhän ne sanoo - mutta tää huominen on pyörinyt mun mielessä viimeaikoina enemmän kuin mikään muu. En stressaa siitä, mutta en voi kieltää etteikö vähän ahdistaisi. Ja se on ihan okei. Enemmänkin haluaisin vaan saada itsestäni selvyyttä. Haluan kaikkea ja samaan aikaan en halua oikein mitään. Mutta se on varma että haluan asettaa itselleni uusia tavoitteita ja saavuttaa unelmiani.

Vaihtoa mulla on jäljellä 74päivää. Kaksi ja puoli kuukautta. Ja joo, tiiän, "nauti nyt vielä viimesistä hetkistäs, kyllä ne asiat sitten täällä alkaa rullaamaan omalla painollaan" tai "kaikki on täällä aivan niinkuin ennenkin". Mutta kun ei. Ei se mee niin. Kuvitelkaa; Ootte vuoden poissa kotoa, elät ihan eri maailmassa ja elämässä kuin ennen. Eri ihmiset, eri maisemat, eri kulttuuri. Oot kyllä yhteydessä kotiin viikottain, mutta ne whatsapp-keskustelut ovat vaan niin pieni murto-osa sitä arkea ja skypessä käydään läpi vaan "kohokohdat". Perhe ja kaverit jatkavat elämäänsä, koulussa kaikki pyörii normaalisti, uusia ihmissuhteita syntyy ja muistoja rakentuu. Samaan aikaan sä elät elämää, jota kukaan kotona ei tuu koskaan täysin ymmärtämään, tutustut ja rakastut ihmisiin ympäri maailmaa, sä kasvat, itsenäistyt, ylität itseäs päivä toisensa jälkeen. Oot niin hiton ylpeä itsestäs - mutta kukaan muu ei ole todistamassa sitä. Sä oot ainut joka on nähnyt ja kokenut sun oman pienen elämäs.

Eniten mua mietityttää se, että mihin mukiin mä oikein kuulun, kun taas koto-Seinäjoelle pamahdan. En ainakaan siihen samaan Tuuli-kupposeen missä ennemmin kotoisasti majailin. Hyhhyi, oon niin kaukana siitä. Oon missanut kokonaisen vuoden muiden elämästä, oon missannut kuumimmat juorut ja puheenaiheet. En oikein tiedä että kenen kanssa mä sitten hengailen ja mitä mä touhuan vapaa-ajalla. Mun lähimmät ystävät ovat olleet ihan huippuja - en oo missään vaiheessa tuntenut että mua olis unohdettu. Kuulumisia kysellään varmasti, ellen ite itestäni ilmoittele. Ja myös kaikkien ei-ihan-niin-läheisiltä (mutta silti mega-tärkeiden, don't get me wrong!!) kavereilta tulevat ylläriviestit lämmittää sydäntä enemmän kun he tuskin edes varmaan ymmärtävätkään. Oli sitten kyseessä pieni snapchatti tai viesti facebookissa. Mutta tuleeko kukaan ymmärtämään kuinka iso asia tää vaihto oli mulle? Kiinnostaako ketään höpistä Amerikasta? Jaksaako ihmiset kuunnella mun loputtomia tarinoita vaihdosta? Tuskimpa. 

Toinen asia mikä oikeesti tuntuu oudolta on se, että mulla ei oo nyt oikein enää mitään mitä odottaa. Viimeiset kaks ja puolvuotta oon vaan jatkuvasti odottanut jotain. Joko vaihtoa tai nyt vaihdossa sitten kotiinpaluuta. Mut mitäs mä sit odotan kun pääsen kotiin? En mitään. Tiedän, että niinhän se suurimmalla osalla ihmisistä meneekin, ettei yleensä ole mitään isompaa odotettavaa. Mä kuitenkin oon ollut niin onnekas et mulla on ollut kokoajan tulevaisuudessa jotain mahtia edessä. Nyt kuitenkin pitäisi oppia elämään... hetkessä? Elämään elämää ilman tietoa siitä, mitä seuraavan puolen vuoden päästä tapahtuu. Ainut mitä tiedän, on se että meen takasin lukion penkille ja toivottavasti sieltä sitten joskus valmistun ja jatkan jonnekkin opiskelemaan. Niin outoa.

Oon alkanut jo kovasti miettimään et mitä mä haluan mun suomielämältä tän jälkeen. Mitkä asiat menee tärkeysjärjestyksessä ykköseksi ja minkä osalla haluan vähän löyhätä otetta. Opiskeluasioihinkin oon saanut vähän selvyyttä ja uusia unelmia on alkanut syntymään. Tiiän että edessä on tosi intensiivinen, mutta silti ihan mieletön kesä kaikkine festareineen ja muine suunnitelmineen, sekä toivonmukaan kesätöineen. Kesän jälkeen takaisin kouluun ja niin pois päin. Oon ehkä osittain saanut hahmotettua omaa kaavaa siitä, että millasen elämän haluaisin. Mutta kai mun vaan pitää odottaa ja nähdä miten palikat taas järjestyy. Järjestyy siitä tyhjästä. Se on totta, että siellä on koti, kaverit, perhe ja kaikki. Mut siellä ei vaan oo enää mua ja haluan tottakai taas oman paikkani siellä löytää.

Mutta pidemmällä tähtäimellä kun katsotaan, niin suurin asia mitä halua on matkustaa. Paljon. Joka paikkaan. Haluan nähdä Aasiaa, Afrikkaa ja auttaa kehitysmaissa, haluan päästä surffaamaan Australiassa, mennä au pairiksi Eurooppaan, reippailemaan Crand Canyonille, tanssimaan brasilialaisten sekaan ja retkeilemään oikein pohjoisimpaan Lappiin. Toinen itselleni tärkeä asia on elää terveellisesti - liikkua, syödä, nukkua ja nauttia elämästä sopivin määrin. Haluan vaan sen hyvän olon. Kolmantena haluan parantaa maailmaa. En tarkoita, että keksisin ratkaisun ilmastonmuutokseen pysäyttämämiseksi tai saisin sodat loppumaan - vaikka kuinka kovasti haluaisinkin. Mutta haluan auttaa ihmisiä, ketkä oikeesti tarvitsevat apua. Ihmisiä Suomessa ja sen ulkopuolella. Haluan tehdä vapaaehtoistyötä. Tehdä omalta osaltani jotain, millä saan edes yhden muun ihmisolennon hymyilemään. Maailma ei muutu yhdessä yössä, mutta näillä pienillä teoilla on suuri merkitys. Mulla on niin paljon haaveita että välillä itseäkin naurattaa - mutta ne pitää mut elossa ja katseen kohti tulevaa. Koska en nyt varmaan vielä kertonut tarpeeksi asioita mitä haluan tehdä ja kokea, niin mainittakoon vaikka että haluan myös oppia useampia kieliä, adoptoida kodittoman koiran, kirjoittaa kirjan, maistaa ja kokata uusia ruokia, juosta maratoonin ja kuulla jonkun kutsuvan mua äidikseen.

Vaikka oonkin todellinen kaikki-nyt-tähän-heti-persoona, niinkuin sanoinkin, en koe stressaavani tulevasta. Oon tavallaan innoissanikin kaikista niistä miljoonista mahollisuuksista mitä saan vielä kohdata. Tottakai tietämättömyys on turhauttavaa, mutta toisaalta tieto lisää tuskaa. At the moment, nautin tästä. Haluan ennenkaikkea päästä kehittämään itseäni, oppia lisää itsestäni ja kokeilla rajojani - vai onko mulla edes sellaisia? Sunnuntai-illan syvälliset päätän nyt tähän. Summa summarum: Elämässä on tärkeintä toteuttaa unelmiaan. Ja oon ihan varma että jokaisilla on sellaisia. Elämä on niin lyhyt aika, ettei sulla oo päivääkään ylimääräistä tuhlata siihen, ettet usko itseesi. Menkää ja tehkää. Epäonnistukaa ja oppikaa. Älkää oikeasti odottako - ennemmin kuin uskottekaan tulee se tilanne et toteatte että se on liian myöhäistä. Älkää murehtiko unelmienne realistisuudesta, koska tässä maailmassa kaikki on mahdollista - if it's meant to be, it will be.